Luku 2 ◅▻ Tytöt kellarissa

Heräsin vähitellen. En nähnyt muuta kuin värejä, jotka eivät merkinneet mitään minulle. Ne eivät muodostaneet mitään oikeaa. Ainoa selkeä asia, mitä näin, oli veri harmaalla pinnalla. Näin verilammikon reunat täysin selkeinä, mutta silti kaikki muu oli silkkaa sumuista massaa. 

Viimein sain pääni sen verran kokoon, että hahmotin, missä olin. Makasin betonisella lattialla. Käteni oli sidottu pääni yläpuolelle takanani olevaan tolppaan ja suussani oli kuvottavan makuinen suukapulana toimiva kangasmytty. 

En tuntenut jalkojani ja vierelläni oli sotkeutunut verilammikko, josta minut oli ilmeisesti raahattu kauemmas. Irtonainen kaulukseni sekä kaikki veitseni oli viety. Jopa rintaliiveissäni olleet veitset oli otettu, mikä herätti mieleeni joitakin likaisia ajatuksia, jotka suljin mielestäni nopeasti ennen kuin ne syöpyisivät mieleni perukoille. 

Huone oli aika iso, täynnä laatikoita ja hyllyjä, joilla oli työkaluja ja maalipurkkeja. Yhdellä seinällä oli ovi ja toisella iso lasivitriini, jossa oli sellaisia aarteita, että ne saivat minut kuolaamaan. Outo paikka säilyttää kalleuksia, ajattelin kallistaen hieman päätäni ja miettien jo, miten saisin ne käsiini.

Viimein oven viereisen puulaatikkopinon päällä istunut haltijatyttö sulki kädessään olevan kirjan, jota hän tuskin oli ollenkaan lukenut, laskeutui sulavasti pinon päältä ja asteli hitaasti luokseni. Hänellä oli yhä yllään sama likaisen harmaa takki ja hattu kuin kadullakin. Panin merkille, että takilla oli minun vertani. 

Katsoin tyttöä uhmakkaasti. Olisin potkaissut häntä, jos jalkani olisivat liikkuneet ja jos vatsani seudulla ei olisi tuntunut viiltävää kipua. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin olevani oikeasti alakynnessä, mutten ollut peloissani. Siihen minut oli koulutettu. Etten pelkäisi.

“Miten voit? Oletko valmis keskustelemaan?” Tyttö kysyi rauhallisena ja repäisi kangasmytyn suustani. Nuolaisin veriseksi kuivunutta huultani lievittääkseni ärsyttävää kipua, mutta kätkin sen edes jollain tavalla uhkaavaan irvistykseen. 

“Riippuu, kenen kanssa puhun ja mitä hän on tehnyt mulle- eikun hei! Sähän puukotit mua omalla veitselläni ja näemmä vangitsitkin vielä”, sanoin kuivasti katsoen tyttöä  tuimasti silmiin. Tätä se ei hetkauttanut. 

Hän polvistui viereeni ja kumartui minua kohti omahyväisenä. “Nimi on Ivera Veckerlend ja luulenpa, ettei ole yhtään niin paha puukottaa jotakuta, kuin tappaa.”

Pyöräytin silmiäni inhosta. “Älä viitsi. Se on työtäni. Sitä paitsi missä mä olen?” Katsoin ympärilleni. “Ei näytä Kaartin majoitukselta.”

Ivera kohautti olkiaan. “Ajattelinpahan vielä pitää sut omanani ennen kuin sulta menee pää poikki”, hän sihisi ja tunki naamansa aivan omaani kiinni. “Nätti keltasaapas ei näet ansaitse vielä kuolla.”

Tiesin hänen härnäävän minua ja tiesin, ettei minun kuuluisi suuttua, mutta kaikesta huolimatta irvistin ja puraisin Iveran huulta. Heti kun ymmärsin tehneeni niin, vedin pääni taakse ja katsahdin muualle ilmeettömänä piilottaen sisäisen myrskyni. 

Ensimmäinen virhe heti kiinni jäämisen jälkeen. 

Iveran huulet kääntyivät leveään, tyytyväiseen hymyyn ihan vain ärsyttääkseen.

“Että tällainen tyttö, ha? Voithan sä mua ihan suudella”, hän härnäsi ja nuolaisi huultaan, josta tihkui verta. Näin vilaukselta hänen hieman inehmaa terävämmät haltijan hampaansa.

Vedin syvään henkeä. Hän yritti vain suututtaa minut. Minäpä en lähtisi siihen. Minäpä pysyisin rauhallisena, rentona, hiljaa. 

Sitten hän suuteli minua huulille. 

Silmäni laajenivat hämmästyksestä. Laventelin maku levisi huulilleni saaden minut vieläkin häkeltyneemmäksi. Tuo tyttö osasi pelata tätä oikein. Paremmin kuin minä – paljon paremmin ja ovelammin.

Hänen kasvoillaan oli yhä omahyväinen virne, kun hän perääntyi kauemmas. “No, aiotko sä puhua?” 

“Sä vedit mut hiljaiseksi”, vastasin ja nojauduin kahlittuihin käsiini rennosti. Iveran ilme kylmeni. Jos hän oli vaikea, olisin minäkin. 

Ivera katsoi minua pitkään, kunnes hän kumartui jälleen lähemmäs minua. Olisin lyönyt, jos käsiäni ei olisi kahlittu, olisin potkaissut, jos jaloissani olisi ollut tuntoa, olisin purrut, jos viime kerta olisi mennyt yhtään paremmin ja olisin väistänyt, jos kipu vyötärölläni ei olisi ollut liikaa siihen. 

“Aion vaihtaa siteesi, okei?” hän mutisi ja annoin hänen nostaa paitaani. Veri oli levinnyt pitkin kylkeäni ja selkääni ja kuivunut siihen. Haava oli sidottu, ehkä hoidettu oikeaoppisesti, sitä en osannut sanoa. Näin vain valkean sideharson, joka oli kääritty ympärilleni. Verta oli puskenut kankaan läpi. 

“Et sentään ihan kuiviin antanut vuotaa”, mutisin. 

“Ei mulla sitten olisi ketään, kellä kiristää”, Ivera laski paitani alas ennen kuin lähti astelemaan huoneen toista päätyä kohti. 

Tajusin vasta hetken päästä hänen sanansa. “Siis kellä kiristää? Ketä sä aiot mulla kiristää?” tivasin. 

Ivera vilkaisi minua virnistäen. “Tietysti niitä, ketkä ovat tappaneet väkeä ja lähtivät Hecariksen perään. Ja sä kun olit niin sopivasti perässäni juuri tänään, että et voi olla olematta heidän väkeään.”

En voinut kuin purskahtaa nauruun, mikä sai Iveran luomaan minuun oudon silmäyksen. 

“Mikä on noin hauskaa, vai oletko sä sittenkin hullu?”

“Sitä vain, ettei kukaan tule kaipaamaan mua. He jättävät mut mieluummin tänne kuin uhraavat väkeään.”

"Ja silti seuraat niitä?”

Yhtäkkiä olinkin aivan hiljaa. Olisin odottanut Iveran kommentoivan hiljaisuuteeni jotain ivallista tai edes hymyilevän voitonriemuisena, mutta hän vain vilkaisi minua ilmeettömänä ja kaivoi laatikkopinon päällä olleesta laukusta kerän sideharsoa. 

Odotin hiljaa, kun hän tuli takaisin ja alkoi pyörittämään veristä harsoa pois ympäriltäni. 

“Ai? Sä oikein hoidat mua”, keksin sähistä rikkoakseni hiljaisuuden ja vaikuttaakseni vähemmän... Normaalilta. 

Ivera katsahti minuun kulmat hieman kurtussa. “Mä en aio tappaa ketään. Etenkään väärälle polulle eksynyttä”, hän totesi ja virnisti taas ilkikurisesti. “Lisäksi susta on hyötyä, kuten mä aiemmin sanoin.” 

Ivera sai haavani kokonaan paljaaksi, jolloin näin rosoisen haavan, josta kaikki se lattiaa värittävä veri oli tullut. Ivera oli varmasti yrittänyt tappaa minut. Tuollaiseen haavaan voisi kuolla ihan helposti. 

Yritin taas liikuttaa jalkojani, mutta ne eivät vieläkään liikkuneet. Nyt tiesin jonkin olevan pielessä. 

Nostin katseeni Iveraan. “Mitä sä teit mulle?” oli ensimmäinen asia, mitä keksin sanoa. 

Sen sijaan, että Ivera olisi virnuillut tai ilmaissut edes jotenkin tyytyväisyyttään, katsahti hän muualle. “Se johtuu vain jostain, jota Kaarti käyttää joskus. Sun jalkojen pitäisi toimia taas piakkoin”, hän kertoi paljastamatta paljonkaan. Se ei helpottanut oloani laisinkaan. 

Käänsin katseeni muualle ja annoin Iveran sitoa haavani siinä samalla. Katsoin huoneen rappeutuneita betoniseiniä, joilla ei ollut yhtäkään ikkunaa, vain laatikoita ja hyllyjä. Huomasin yhdessä huoneen kulmassa telineen, jossa riippui kömpelön iso, mutta tappava veitsi ja joitain tuliaseita, joissa tuskin oli luoteja. Lisäksi telineen vieressä seinään nojasi Iveran keihäs ja naulakossa riippui nahkainen pussukka, jossa uskoin veitsieni olevan. 

Ivera seurasi katsettani. Hän katsoi pitkään aseita, kunnes käänsi kasvoni itseään kohti. 

“Älä luulekaan saavasi noita tuolta”, hän sanoi tiukasti, mutta katseessaan oli jonkinlainen pilke. Melkein luulin hänen toivovan, että yrittäisin.

Kun Ivera sai siteeni valmiiksi, hän kävi hakemassa keihäänsä ja pyöritteli sitä taitavasti astellen huoneessa henkeäsalpaavan sulavin liikkein, joihin hänen häntänsä yhtyi täydellisesti mukaan. Tiesin Iveran esiintyvän minulle, joten kätkin ihailevan katseeni. 

Pyöräytin silmiäni ja kohotin toista kulmaani. “Miksi sä olet täällä yhä? Kai sulla on parempaakin tekemistä, kuin pyöriä mun, sun vankisi, riesana.”

Ivera vilkaisi minua ja jatkoi sitten pyörimistään. “Ei ole. Mulla on tylsää, koska ainoa tämän päivän työ oli esittää herra Hecarista, jonka kimppuun kaupungin alamaailman väkeä oli hyökkäämässä. Ja nyt kun mä sain sut kiinni, ei ole enää tekemistä”, hän kertoi välinpitämättömällä äänellä, mutta tiesin asian ärsyttävän häntä. Olin vähällä sanoa, että oli muitakin, jotka seurasivat tätä kaupunginneuvoston Hecaris-herraa, jonka nimeä minulle ei ollut edes kerrottu, mutta pidin suuni kiinni ja kasvoni peruslukemilla. Olisi ollut minun työni hoidella se mies, mutta nyt kun Ivera tuli väliin, oli minun työni vain vapautua näistä kahleista - mikä oli jo todella lähellä. 

“Enkö mä saa vangittunakaan olla rauhassa valittamassa elämän kurjuutta?” tuhahdin kuivasti.

Ivera pysähtyi viimein ja katsoi minua todella pitkään. Lopulta hän nappasi laukkunsa ja lähti keihäänsä kanssa ovesta niin nopeasti, etten ehtinyt näkemään, mitä pienen, harmaan oven takana oli.