Luku 1 ◅▻ Varjo kaduilla

Olin kuin varjo, joka hiipi pimeillä kujilla sulautuen kaltaisteni joukkoon. Kukaan ei huomannut minua, ei kiinnittänyt huomiota. Keltaiset saapikkaani, joihin täysin tavallisten housujeni lahkeet oli sullottu, lapsenomaiset pisamat poskillani ja harmaa paitani ruskean, nahkaisen kauluksen kera sai minut näyttämään tavalliselta, viattomalta tytöltä. Voi, kuinka väärässä he olivatkaan. Olin niin kaukana viattomasta ja tavallisesta.

Katseeni kiinnittyi hahmoon, joka asteli määrätietoisena tietä pitkin pujotellen sulavasti väen seassa. 

Iso, likaisen tummansininen viittamainen takki, vanha sulan koristama lierihattu, komeat nahkasaappaat, miekka huotrassa. Rusehtavan harmaata hiusta pilkotti hatun ja takin kauluksen välistä. 

Virnistin tyytyväisyyttäni. 

Tuon oli oltava kohteeni. 

Juoksin kevein askelin pois sivukujalta ja etsin hahmon uudelleen näkökenttääni. Sitten aloin seuraamaan tätä. 

Niksi on siinä, ettei kukaan saa huomata minun seuraavan. Täytyy olla piilossa ja näkyvillä yhtä aikaa. Sen olin oppinut jo seitsemänvuotiaana. Koukkasin välillä rakennusten välistä, jotten kulkenut täysin samaa kautta. Näin kukaan ei saisi syytäkään epäillä minua.

Tämä oli tuttua minulle. Ehkä liiankin tuttua. Lähes joka päivä minua odotti uusi tehtävä. Uusi pyykkivuoro ja uusi mahdollisuus todistaa, että pystyin muuhunkin kuin pelkkiin puhdistustöihin ja näpistyksiin. Raudan haju oli ehtinyt jo pinttyä nenääni. 

Havahduin ajatuksistani, kun tyyppi viitassaan kompuroi tiellä, jolla oli syysyön jäljiltä mustaa jäätä. Silloin hoksasin hänen olevan paljon lyhyempi kuin miltä hän yritti näyttää. Hänen kenkänsä eivät sopineet jalkoihin eikä takki päälle. Paksut pohjat saappaissa ja takin korkea kaulus sekä olkatoppaukset loivat illuusion paljon pidemmästä henkilöstä. Lisäksi vaalea, suomuinen, tupsupäinen häntä heilahti takin alta tasapainon perässä. 

Hidastin aavistuksen, mutten päästänyt häntä näkyvistä.

Nyt jokin oli pielessä. Tuo oli kohteeni. Kaikki tuntomerkit täsmäsivät, ja hän oli juuri siellä, minne minut oli komennettu. Tämä ei kuitenkaan ollut sama henkilö, jonka minun oli käsketty etsiä, eikä kohteeni ollut haltija toisin kuin tuo. 

Haltija kääntyi sivukujalle pitäen yhä ryhdikkään asennon ja olkansa korkealla. Kiihdytin askeleitani ja astuin kujalle aivan hänen kannoillaan. Joku yritti huijata minua, ja halusin tietää, kuka. 

Kuitenkin, kun pääsin kujalle, oli hiippari jo kadonnut. Astelin hitaasti talojen kapeaan väliin katsellen hämmentyneenä ympäröiviin varjoihin. 

“Ihan varmasti se tuli tänne…” mutisin ja seisahduin kuuntelemaan. 

Vettä tippui hiljalleen viemäriin naputtaen, ihmisten puhe kuului vaimeana kujalle, joka oli tehnyt pienen käännöksen sivulle, ja takanani liikahti pikkukivi tien kivipinnalla. Hei- eivät kivet liiku itsekseen-

Kiepsahdin ympäri napaten pienen veitsen kauluksessani olevasta taskusta. Olin heti valmis mihin tahansa. Tai ainakin niin kuvittelin, kunnes harmaahiuksinen haltijatyttö harppasi minua kohti heilauttaen kaksiteräistä keihäsmäistä asettaan. Sen kahva kolahti ikävästi kaulalleni saaden minut haukkaamaan terävästi henkeä, ja seuraava isku pudotti veitsen kädestäni. Tyttö pyöräytti häkellyttävän nopeasti keihään ympäri ja iski sen avulla minut vasten seinää niin, että keihään kaksoisterä painui kaulaani vasten. Tartuin keihään terään yrittäen pitää kaulani mahdollisimman kaukana sisäkaaren terästä. Olin jumissa.  

Räpyttelin silmiäni ihmeissäni. Hän oli todella nopea ja oli yllättänyt minut täysin. Olin olettanut näkeväni jahdattavani kääntyessäni, mutten ollut odottanut suoraa hyökkäystä. Niin tapahtui niin harvoin. 

“Kuka sä olet ja miksi seuraat mua? Oletko niitä, jotka seuraavat herra Hecarista?” tyttö murisi violetit silmät palaen. Tarkkailin häntä katseellani rimpuilematta vielä liiaksi. Hänellä oli kalpeat, kapeat kasvot ja terävä nenä. Hänen tummat kulmansa olivat painuneet alas ja ohuet huulensa olivat tiukasti yhdessä hänen odottaessaan vastausta. Lisäksi hän oli hoikka, hänellä oli suora ryhti ja pituutta senttejä enemmän kuin minulla. Siristin silmiäni pienesti. Mitä hän teki täällä?

Panin merkille, että hänen poskessaan oli erikoinen vaaleansininen läikkä, joka ei näyttänyt miltään värjäymältä. 

Katsoin häntä suu raollaan. En ollut joutunut taistelussa näin pahasti alakynteen kuin vain kerran aiemmin. Niin hyvin olin aiemmin tehnyt työni ja silti olin vasta jokunen kuukausi sitten saanut siirtyä ryhmätehtävistä kokonaan itsenäisiin soolotehtäviin. 

“Puhu, tai viillän kurkkusi auki!” tyttö sähähti ja iski nyrkkinsä kiviseinään aivan pääni viereen. Iskun täytyi sattua, sillä seinästä rapisi kivimurskaa olkapäälleni. 

Yritin parhaani mukaan keksiä tekosyyn. Tämän vastustajan kanssa ei kannattanut alkaa taistella. Pituutensa ja valmiin etulyöntiasemansa lisäksi hänellä oli haltijan aistit ja voimat. 

“Mä en tiedä yhtään, mistä sä puhut!” päätin ulista hätääntyneesti. Inhosin esittää lasta, mutta yleensä se auttoi pälkähästä. Ilmeisesti arvistani huolimatta minun uskottiin olevan normaali, viaton. “Öh… Mä etsin karannutta kissaani”, keksin nopeasti katsoessani tyttöä silmät suurina kuin kauhun vallassa.

“Älä yritä. Jos sä et kerro tässä, vien sut Kaartia tapaamaan. Niille sä varmaan kerrot totuuden, tai muuten…” Hillitsin säpsähdyksen. Oliko hän Kaartista? Se muuttaisikin asiaa. 

Tyttö painoi keihäänsä syvemmälle seinään niin, että se hipoi kaulaani. Viattoman esittäminen sai siis päättyä, ei tyttö kuitenkaan uskoisi. Sinitakkien kanssa ei parennut koskaan leikkiä. Ei edes nuorten. 

Tartuin molemmin käsin keihääseen, potkaisin haltijaa kaikin voimin vatsaan saaden hänet kaatumaan ja yritin sitten kiskoa keihään irti. Kun se viimein lähti, oli tyttö jo kimpussani. 

Pyörimme maassa iskien toisiamme nyrkeillä ja minä potkin tytön jalkoja. Olin sen verran alakynnessä, että aloin etsiä mitä tahansa keinoa tytön voittamiseen. En ehtinyt edes vetää veistä esille. 

Purin hampaani hänen kaulaansa ja puristin leukojani yhteen. Tunsin jonkin nahkaa tiiviimmän hampaideni välissä. Ehkä jänteen. Purin kovempaa. Tyttö ähkäisi kivusta ja vaihtoi asentoaan painettuaan minut maahan. Tunsin käden koskettavan vatsaani vyötäröni seudulta kuin tunnustellen. 

Hengitys tarttui kurkkuuni ja silmäni laajenivat. Irrotin otteeni. Tyttö nousi päältäni hengästyneenä ja viskasi veitseni kädestään. 

Vedin henkeä ja nostin paitani helmaa. Syvästä pistohaavasta pulppusi verta. Katsahdin tyttöön tyrmistyneenä. 

“Nyt sun on toteltava mua tai jätän sut vuotamaan kuiviin. Haluatko sitä?” 

Katsoin tyttöä yhä epäuskoisena. Hän oli tehnyt sen niin nopeasti ja huomaamattomasti. Ei ihme, vaikka hän olisi yksi meistä. 

“Ja nyt…” hän aloitti katsoen muualle ärsyttävä tekohymy kasvoillaan ja otti minut kiinni, kun romahdin. “...Sä tulet mukaani.” 

Hän todella oli ovela. Hän oli iskenyt veitsen kohtaan, jossa se teki pienelläkin iskulla paljon vahinkoa. Kenties oli tappava. 

“Öitä, keltasaapas”, hän kuiskasi ennen kuin vaivuin pinnan alle tajuttomuuteen.