Tarinoita Gáldenista

 Gáldenia asuttavat erilaiset ihmismäiset rodut, mát, joilla on omia kykyjään ja piirteitään. 

Viikko kului. Schan ei ollut antanut minulle yhtäkään tehtävää eikä ollut edes päästänyt ulos tästä loukosta. Olin pyörinyt rakennuksessa aivan liian kauan. Tällä viikolla olin tuijotellut samoja, muuttumattomia pintoja kuin koko elämäni. Olin nähnyt molempien päätyjen harmaat, maalipinnasta kiiltävät betoniportaat, portaikkojen rosoiset, tummat tiiliseinät, makuutilojen metalliset huonosti jousitetut sängyt, niiden likaisen valkoiset seinät, tummat puulattiat sekä ikkunat, joiden edessä oli lähes aina verhot. Luulenpa, että oli kiellettyä avata niitä verhoja, enkä ollut tohtinut tehdä niin sitten sen jälkeen, kun ollessani pieni Schan oli paiskannut minut seinään siitä hyvästä. Olin nähnyt puiset lipastot makuutiloissa, puulaatikot varastossa ja kaikkein eniten olin nähnyt asevaraston aseita, joita olin puhdistanut, kiillottanut ja teroittanut joka päivä useaan otteeseen, vaikkei se edes ollut ollut tarpeellista.  Kasvaessani ehkä kiinnostavin asia olivat olleet taisteluharjoituks...

Yhtäkkiä hevosvaunut, joihin Ivera oli minut passittanut, pysähtyivät. Liam istui penkillä edessäni vilkuillen minua hermostuneesti. Hän oli väittänyt kovasti vastaan, kun Ivera oli käskenyt hänet kanssani vaunuihin.  Ovi avautui ja Ivera livahti sisään keihäänsä kanssa.  “Nytkö me ollaan perillä?” kysyin kuivasti. Liam kuiskasi Iveralle jotain, johon Ivera pudisti päätään. Sitten hän polvistui eteeni ja katsoi minua silmiin.  “Mä vapautan sut nyt”, hän ilmoitti hiljaa.  “Mitä?” minä ja Liam hämmästelimme.  “Mä vapautan sut ja päästän sut palaamaan mihin ikinä palaatkaan. Toivon, ettet sä palaa niiden luo, mutta jos palaat, mä en halua, että susta on enää yhtään haittaa. Mikäli sä teet enää mitään pahaa, mä lupaan, että hoidan sut omin käsin pois pelistä”, hänen äänensä oli täysin väritön, eikä siitä pystynyt päättelemään yhtikäs mitään. Hän avasi käsiäni pitävät köydet, otti laukustaan pussin, jossa veitseni olivat ja ojensi sen minulle. En keksinyt sanottavaa....

En voinut kuin hakata päätä seinään. Olin torkkunut hyvän aikaa, ja nyt pystyin liikuttamaan taas jalkojani. Se ainakin oli hyvä merkki, mutta kipu vyötärölläni oli silmitön. Joka tapauksessa oli päästävä täältä, joten varmistin vielä kerran olevani varmasti yksin ja ryhdyin vääntämään käsiäni vapaaksi. Tämän olin tehnyt useasti. Silti tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin vankina.  Kuten sanoin: Joukkoni pitää minua arvottomana.  Nostin käteni takaisin siihen, missä niiden kuuluisi olla, kun kuulin avaimen työntyvän lukkoon, ja harmaa ovi avautui. Ivera livahti sisään ja jäi hetkeksi katsomaan ovesta ulos. Kun hän huomasi tuijotukseni, sulki hän oven ja asteli luokseni rauhallisin, lähes ärsyttävän kepein askelin.  “Huomenta, Keltasaapas, oliko hyvät unet?” hän kysyi virnuillen ja kumartui eteeni. Mulkaisin häntä kulmieni alta ja potkaisin jalkojen väliin. Hän hypähti kauemmas murahtaen kivusta. Kohotin leukaani tyytyväisenä.  “Hitto, että mä olen iloinen, etten ole ...