Tarinoita Gáldenista

Kun kaikki typerää pikkusiskoani etsimään lähteneet ryövärit oli ilmoitettu palaamaan ja olimme saaneet raahattua ruumiit pois näkyviltä, Aran ohjasi minut takaisin leiriin, jossa vastaanotto oli tavalliseen tapaansa melko epämiellyttävä.  Bakha valitsi olla ensimmäinen, joka marssi meitä vastaan.  “Gilbert kertoi verisusista metsässä. Niitä ei ole näkynyt kuukausiin täällä!”  “Tietysti ne ovat Aurinkometsässä, jos ne tietävät, että prinsessat saattavat olla kanssamme”, Aran totesi tyynenä. “Mutta eivät he löydä leiriä, lupaan sen.” “Mekö oikeasti vaarannamme itsemme näin vain heidän vuokseen?” joku kysyi sivummalta. Pyöräytin silmiäni turhautuneesti. Oliko edes muutama päivä taukoa liikaa pyydetty? “Ei, vaan Arrilenin vuoksi, koska piiri ei saa ottaa meidän kotimaatamme valtaansa, jos ikinä haluamme palata kotiin!” Aran heilautti häntäänsä tympeästi.  “Mikä se meitä oikeasti haittaa, jos verisudet hallitsevat Arrilenia?” “Vulkien kruunu oli huono, ehkä Shaq johtaak...

  Minulta meni tuskin yhtä hengenvetoakaan huomata, että Mel oli kadonnut varastokatokselta, jonka suojassa hän oli ollut lähtiessäni.  “Aran, missä Mel olikaan lähtiessäsi?” huikkasin. Huono aavistus lipui mieleeni. Aran astui vierelleni.  “Tuolla hän oli”, hän vilkaisi minua melko rauhallisena. “Käydään vilkaisemassa luolasta.” Matkalla luolalle käväisin katseellani läpi muut läheiset katokset. Meliä ei näkynyt. Luolakin oli tyhjä – tai no, Mel ei ollut siellä.  Lausuin huolissani muutaman kirouksen. “Missä hän oikein on?” ääneni värähti. Aran tarttui olkaani, tämän määrätietoinen katse löysi omani.  “Älä huolehdi nyt. Me etsitään hänet. Käy kysymässä Gililtä, niin mä käyn kyselemässä muilta”, hän oli niin rauhallinen, että sykkeeni löysi rauhallisemman tahdin hetkeksi.  “Okei”, sain sanotuksi. Lähdin takaisin aukiolle ja Aran jatkoi toiseen suuntaan, kun minä yritin erottaa tutut kasvot. “Gil, missä Mel on?” huikkasin löydettyäni lopulta sentään hänet. P...

  “Astu vasemmalle tuosta”, Aran vilkaisi minua olkansa ylitse hämärässä kesäyössä. “Oikealla on ansalanka, etkä halua osua siihen.” “Mitä? Nuolia niskaanko?” “Hmm… Ennemmin sanoisin, että löydät itsesi jostain tuosta latvustosta pää alaspäin”, Aranin silmät hehkuivat kultaisina pimeässä. Yllätyin oikeastaan huomatessani sen. Olin minä tiennyt, että hukkaverien silmät loistavat pimeässä, mutta hänen silmänsä olivat niin… kauniit. “Mel on jo kokenut jotain sellaista”, naurahdin.  “Tuttu juttu siis.” Aran hypähti jonkin yli, minä matkin perässä, vaikken hahmottanut mitään ylitettävää. “Opetan teille sitten huomisesta alkaen kaikki ansat ja suojat, muista se. Opitte ne varmasti parissa päivässä.” Tunsin lievän pistoksen sydämessäni. Me olimme jo viettäneet täällä muutaman päivän. “Katsotaan, jäämmekö tänne niin pitkäksi aikaa”, mutisin puoliääneen. Aran heilautti vain häntäänsä.  “Toivon mukaan. On ollut ihan mukavaa nauttia seurastanne.” Kuljimme taas hiljaisuudessa hetkise...