LUKU 40 ⤠⤟ Koti on jossain

Kun kaikki typerää pikkusiskoani etsimään lähteneet ryövärit oli ilmoitettu palaamaan ja olimme saaneet raahattua ruumiit pois näkyviltä, Aran ohjasi minut takaisin leiriin, jossa vastaanotto oli tavalliseen tapaansa melko epämiellyttävä. 

Bakha valitsi olla ensimmäinen, joka marssi meitä vastaan. 

“Gilbert kertoi verisusista metsässä. Niitä ei ole näkynyt kuukausiin täällä!” 

“Tietysti ne ovat Aurinkometsässä, jos ne tietävät, että prinsessat saattavat olla kanssamme”, Aran totesi tyynenä. “Mutta eivät he löydä leiriä, lupaan sen.”

“Mekö oikeasti vaarannamme itsemme näin vain heidän vuokseen?” joku kysyi sivummalta. Pyöräytin silmiäni turhautuneesti. Oliko edes muutama päivä taukoa liikaa pyydetty?

“Ei, vaan Arrilenin vuoksi, koska piiri ei saa ottaa meidän kotimaatamme valtaansa, jos ikinä haluamme palata kotiin!” Aran heilautti häntäänsä tympeästi. 

“Mikä se meitä oikeasti haittaa, jos verisudet hallitsevat Arrilenia?”

“Vulkien kruunu oli huono, ehkä Shaq johtaakin hyvin.”

“Miksi emme anna edes mahdollisuutta?”

Voin pahoin kuunnellessani sitä. He olivat arrileneja ja näinkö he ajattelivat? Helpotuksekseni huomasin kuitenkin myös Aranin väkeä, jotka rypistelivät kysymyksille otsiaan tuomitsevasti. 

“Kuunnelkaa itsejänne! Ettekö muista, mitä piiri on tehnyt? Ettekö muista, mitä se on aina tehnyt?” Aran hypähti lähimmälle kivenlohkareelle. “Verisudenpiiri on aikansa alusta saakka havitellut voimaa, valtaa, mahdollisuutta hallita kaikkea. Nyt se ehkä vain pelastaa Arrilenin, auttaa alempaa väkeä ja korjaa kuninkaan virheitä, mutta kun se on saanut valtansa, se kyllä tarttuu kaikkeen muuhunkin. Olette kuulleet juttuja – rajoituksia satamoiden toimituksiin, entistä tarkempaa valvontaa. Olemme nyt pakolaisia, muistatteko? Olemme myös pettureita tällä hetkellä, jos Shaqilta kysytään. Miksi haluaisimme palata maahan, jota Verisudenpiiri hallitsee – piiri, joka kaappaa väkeä joukkoonsa, kiristää. Toki, jos haluatte palata Arrileniin kokeilemaan onneanne, olkaa hyvät, mutta en usko, että siellä odottaa sitä vapautta, jota me olemme odotelleet.”

Väki hiljeni todella. Heidän kasvoillaan ollut ärtymys vaihtui nyt hämmennykseen ja jopa pelkoon. He vilkuilivat toisiaan keksimättä sanoja. 

“Mitä jos jäämmekin kaikki vain tänne?” vaaleahiuksinen teräväpiirteinen nuori mies uskalsi ehdottaa. Aran kohotti leukaansa hitaasti ja risti kätensä, mutta ei sanonutkaan heti mitään, vaan odotti. 

“Voisimme jäädä tänne”, mies jatkoi. “Emme tarvitse Arrilenia. Heivaamme vain nuo prinsessat ja jatkamme elämäämme kuten ennenkin.”

Myötäilyä kuului, mutta tiesin aivan yhtä hyvin kuin Aran, että muut tarttuivat siihen vain, koska eivät keksineet yhtikäs mitään muuta. Se oli edes jokin laiha väite, johon tarttua. 

“Niinkö te nyt ajattelette? Olemme toivoneet viimeiset vuodet palaavamme Arrileniin, ja nytkö ajattelette, että voimmekin jäädä tänne, koska ette halua taistella kotimaamme vuoksi. Oikeasti, mitä meillä muka on täällä? Yksi keskimääräistä parempi leiripaikka, mutta menetämme tämänkin ennen pitkää. Meillä on tavaraa ja toisemme – asiat, jotka matkaavat kanssamme Arrileniin, kun tulee sen aika. Ei meillä ole täällä töitä tai taloja, mainetta tai kunniaa.”

“Mitä meillä muka on Arrilenissa?” Rune kajautti. Fiane hänen vierellään liikahti epämukavasti vilkaisten kumppaniaan.

“Kansalaisuus, jos jostain aloitetaan. Kruunu on poissa. Meille olisi sen suhteen turvallista palata. Koko maa on sekaisin, ja meillä olisi viimein mahdollisuus päästä johonkin, jos palaamme, mutta meidän on varmistettava nyt, ettei maa, jonne palaamme, vain tapa meitä heti”, Aran kohautti olkiaan. “Me kaikki haluamme palata kotiin, eikö? Kukaanhan meistä ei halua ryhtyä verisudeksi. He keräävät alamaailman asukkeja, jotka tarvitsevat turvaa. He varmaan yrittäisivät ottaa meidätkin joukkoonsa. Kukaan meistä ei halua sitä, eihän?” 

Jotenkin hänen onnistui kääntää koko joukko yhtäkkiä puolelleen. Jotenkin vastahakoinen mutina kääntyikin hurrauksiin. 

“Nyt kun tämä on hoidettu, voivatko aamupartiolaiset mennä kierrokselle ja uudet vartijat vapauttamaan yövartijat vielä, kun hekin ovat hengissä?”

Jätin Aranin hoitamaan asioita ja livahdin itse luolaan, jonne olin jättänyt reppuni joskus edellispäivänä. Halusin olkaviittani sieltä. Halusin tuntea oloni taas taistelijaksi. 

“Hänestä ei voi tulla kuningatarta, sanoit sen itsekin, joten kumpikaan teistä ei voi kuolla!”

Pysähdyin kuin seinään kuullessani Gilin sihahduksen. 

“No en mä ajatellutkaan antaa kummankaan kuolla”, Mel napautti. 

Mitähän ihmettä nytkin? 

“Älä sitten hankkiudu ongelmiin noin vain! Piiri jahtaa sua, huomasitko?”

“Ei se nyt ole merkittävää”, Mel tuhahti. “Halusin puhua, koska… Se puoli kruunusta, joka koskaan hallitsi tätä koko juttua, on kuollut.”

Mel vältteli sanomasta sitä. Isä ja äiti ovat kuolleet. Hetkinen- mitä juttua?

“Mitä se merkitsee? Aiotko kertoa totuuden viimein?” Gil kyseli. Painoin pääni luolan seinään. He sitten todella salailivat jotain minulta, enkä tiennyt lainkaan, mitä. 

“En tiedä. En vielä ainakaan. Sä tunnet hänet. Hän tapattaisi itsensä-”

“Hän tapattaa itsensä, jos suojelee sua!”

“Luotan enemmän isän suunnitelmaan!” Mel tiuskaisi takaisin. “Mä aion jatkaa magian harjoittelua ja sä et paljasta mitään sillä välin kun mä mietin, mitä kruunun kaatuminen merkitsee meille.” Minua hämmensi Melin täydellisen hallittu äänensävy. Hän kuulosti viisaalta. 

Toisaalta halusin marssia heidän eteensä ja rutistaa heistä vastauksia. 

“Kohta me menetämme sekä Kulkijan että kruununperillisen-” 

“Hei, An!” Rimun ääni keskeytti Gilin kuiskauksen. Kaksikko kulman takana vaimeni täysin. “Etsin Meliä. Aran käski valmistautua aamupartioon, jotta voisitte tutustua Aurinkometsään.”

Avasin suuni vastatakseni, mutta sanat kuolivat huulilleni. Mel ja Gil astuivat kulman takaa ja kummankin pöllämystynyt ja jopa järkyttynyt katse upposi minuun. Sekunti venyi viideksi ja siitä kymmeneksi, kunnes suoristauduin nyökäten arvokkaasti. Vastauksia ei tulisi, jos kysyisin. 

“An”, Gil älähti. Käänsin vain selkäni ja marssin matkoihini.