LUKU 38 ⤠⤟ Valkeneva taivas

 “Astu vasemmalle tuosta”, Aran vilkaisi minua olkansa ylitse hämärässä kesäyössä. “Oikealla on ansalanka, etkä halua osua siihen.”

“Mitä? Nuolia niskaanko?”

“Hmm… Ennemmin sanoisin, että löydät itsesi jostain tuosta latvustosta pää alaspäin”, Aranin silmät hehkuivat kultaisina pimeässä. Yllätyin oikeastaan huomatessani sen. Olin minä tiennyt, että hukkaverien silmät loistavat pimeässä, mutta hänen silmänsä olivat niin… kauniit.

“Mel on jo kokenut jotain sellaista”, naurahdin. 

“Tuttu juttu siis.”

Aran hypähti jonkin yli, minä matkin perässä, vaikken hahmottanut mitään ylitettävää. “Opetan teille sitten huomisesta alkaen kaikki ansat ja suojat, muista se. Opitte ne varmasti parissa päivässä.”

Tunsin lievän pistoksen sydämessäni. Me olimme jo viettäneet täällä muutaman päivän. “Katsotaan, jäämmekö tänne niin pitkäksi aikaa”, mutisin puoliääneen. Aran heilautti vain häntäänsä. 

“Toivon mukaan. On ollut ihan mukavaa nauttia seurastanne.”

Kuljimme taas hiljaisuudessa hetkisen. 

“Hei, Aran”, vilkaisin poikaa, joka parhaillaan tasapainoili puunrungolla. Hän katsahti minuun, ja hymynkare piirtyi hänen huulilleen. “Miten oikeastaan olet tämän väen johtaja? Olet niin nuori, päätöksiäsi kyseenalaistetaan jatkuvasti, ainakin puolet väestäsi on sua vanhempia ja olet puoliverinenkin vielä.”

Aranin silmissä käväisi varautunut välähdys. “Miten puoliverisyyteni tähän liittyy?”

Punastuin nolona. “No siis… Anteeksi, en tarkoittanut sitä niin. Mietin vain, että kun puoliverisiä katsotaan usein vinoon, niin on yllättävää, että kaikki arvostavat sua niin paljon- tai siis, äh”, takeltelin. Ei kai olisi pitänyt mainita sitä lainkaan. 

Aran kohotti kulmiaan. “Me kaikki ollaan täällä altavastaajia, joten ketään ei voisi vähempää kiinnostaa, olenko puhdas haltija tai hukkaveri vai niitä molempia.”

“Mä… Mäkin olen tavallaan puoliverinen?” kehtasin sanoa, kuin se olisi pelastanut tilannetta jotenkin. 

“Niin, jostain tuhannen vuoden takaa”, Aran tuhahti. Hänen katseensa pehmeni sitten ja hän sipaisi leukaani. “Ei tarvitse tuolla lailla punastua”, hänen ylimielinen hymynsä kertoi, että hän tiesi tasan tarkkaan, ettei auttanut asiaa. 

“Jos et aio tarinoida, kerrotko sen mullekin?” kohotin kulmiani paljonpuhuvasti. Aran nyökkäsi omahyväisesti ja pyörähti puunrungolla ympäri. 

“Sain arvoni, koska olen taistellut joukkomme puolesta ja Gran uskoi muhun. Kaikki uskoivat Graniin, joten he eivät halua päästää irti musta”, hän kohautti olkiaan. “Yhteistyö täällä on tärkeää. Jos haluan heidän kuuntelevan käskyjäni siitäkin huolimatta, että käsken heitä hyväksymään piirin jahtaamat Arrilenin prinsessat, mun on perusteltava kantani ja kuultava heitäkin. En voi johtaa yksin, jos haluan, että minulla on vielä jotain johdettavaa”, hän vilkaisi silmiini. “Sitä Shaq ei tajua.” Hän valitsi olla lausumatta täysin loogista lisäystä: ja isäsi. 

“Gran oli se parrakas mies Nebuilissa, eikö?”

“Joo. Hän oli todella arvostettu alamaalaisten keskuudessa ja hän valitsi mut huolehtimaan joukosta kuoltuaan. Hän… En tiedä, miksi hän uskoi muhun niin paljon. Hän olisi voinut laittaa Maran johtoon, tai kenet tahansa muun aikuisen.”

Kurkotin koskettamaan hänen kättään, ja katseemme kohtasivat. Aranin silmät heijastelivat himmeää valoa niin, että ne hehkuivat. 

“Mä uskon suhun”, henkäisin. Hänen katseensa pehmeni ja hymynkare piirtyi hänen huulilleen. 

“Nytkö sä luotat muhun?” hän nojasi lähemmäs kiusakseen. 

“Ehkä vain tiedän päihittäväni sut, jos petät mut”, käänsin katseeni ylpeästi. Aran nojasi rennosti taakse. 

“Varmasti”, hän virnisti. Vilkaisin häntä siristäen silmiäni. 

“Älä luulekaan”, tiuskaisin, kun Aran kääntyi minua kohti jännittäen häntänsä. 

Hän räpytteli silmiään viattomasti. “En tiedä lainkaan, mistä puhut.”

“En aio tapella kanssasi.”

“Mikset?”

“Koska se olisi niin typerää”, tuhahdin ja astelin hänen ohitseen. 

Heti, kun Aran astui kannoilleni, kiepsahdin ympäri ja heilautin nyrkkiäni. Hän reagoi vaikuttavan nopeasti ja torjui iskun kyynärvarrellaan. Virne levisi hänen huulilleen ja hän huitaisi takaisin. Väistin sivulle yritin antaa iskun, mutta Aran livahtikin tieltä. Hän nojasi selkänsä vasten selkääni ärsyttävän rennosti ja painoi päänsä olkaani. 

“Joten, kuningatar, luuletko olevasi nopeampi?” hänen äänensä oli liioitellun pehmeä. 

“En nopeampi, mutta ehkä…” tartuin hänen käsivarteensa ja livahdin pois hänen altaan potkaistakseni häneltä jalat alta. Yllättynyt ilme Aranin kasvoilla sai makean tyytyväisyyden täyttämään mieleni, kun hän romahti takamuksilleen. “...Olenkin taitavampi”, virnistin hengästyneenä. Aran katsahti silmiini ja kiskaisi äkisti kättään, josta pitelin kiinni. Löysin itseni maasta ja Aran pyörähti nojaamaan ylleni. Hymy kareili hänen huulillaan. 

“Älä kuvittele itsestäsi liikoja”, hän hymähti. 

Kohautin olkiani. “Ehkä tarkoitin päätyä tähän.” 

Aran mutristi huuliaan arvioiden. “Epäilen vahvasti.”

Tarkkailin asemaani häneen ja yritin miettiä, kuinka pääsisin taas niskan päälle. En ollut aikeissa nolata itseäni millään säälittävällä yrityksellä. 

“Mulla on veitsi vyölläni”, kerroin siirtäen kättäni, mutta silmäni laajenivat, kun Aran nosti kätensä pyöritellen terävää esinettä. 

“En olisi niin varma”, hän hymähti ja vilkaisi sivulle, jossa tajusin toisen veitseni lojuvan. “Enkä tuostakaan.”

Avasin suuni kysyäkseni, miten ihmeessä hän onnistui, mutta hämmästyksestä tulikin yhtäkkiä vain tunne siitä, että hän piti minua pilkkanaan. 

“Olet varas”, huokaisin itsestäänselvästi. Aran vilautti vielä virneen ennen kuin pyörähti jaloilleen suoraan maasta. 

“Hyvä, että muistit. Haluatko tikarisikin takaisin?” 

“Mitä?” säpsähdin ja tarkistin asevyöni. Katseeni kiepsahti takaisin Araniin, joka parhaillaan ihaili mustaa tikariani. 

“Minkälainen reliikki tämä oikein on?” hän hämmästeli viistäen sormeaan pitkin kahvan kullattuja uurteita. 

“En tiedä”, totesin astellessani hänen luokseen kun vielä palautin veitseni vyölle. “Sain sen kotoa paetessamme. Se liittyy kai Kulkijaan. Joka tapauksessa siinä on magiaa. Tunnetko sen voiman?” 

Aranin katse käväisi minussa, kun hän viisti sormiaan terää pitkin. “Magian vai?” 

“Etkö tunne sitä?” jonkinlainen pettymyksen tapainen tunne pyyhkäisi lävitseni. 

Hän kohautti olkiaan. “Ehkä se liittyy Kulkijan vereen?”

“Niin, totta”, mutisin ja ojensin käteni. Aran ojensi Sielutikarin, ja voiman tunne pyyhkäisi kehoni lävitse. Pyöräytin sitä kädessäni ja palautin vyölleni. “Tuntuu oudolta, että Mel on se, jolla on koko maailman mahti käsissään, mutta mä olen silti kaiken tämän keskellä”, myönsin ajatuksissani. 

Aran potkaisi oksaa maassa. “Oletko nähnyt hänen käyttävän magiaansa?”

“Olen, monesti”, jäin pohtimaan, kuinka jatkaisin, ja lipsautin vahingossa seuraavan lauseen: “Hän on surkea siinä.”

Aran kohotti kulmiaan kysyvästi. Vilkaisin hämärää metsää ympärillämme, kun kiipesimme kallionrinnettä. Eihän täällä ollut ketään kuulemassa. Ei voinut olla. Paitsi Aran, mutta häneen minä luotin. Luotanko todella? 

Siinä hetkessä mieleni totesi, että kyllä luotin. Luotin hengelläni, ja Melin hengellä. 

“Hän osaa vain temppuja, ja nekin tuntuvat vahingoilta. Pysäyttää ajan pieneksi hetkeksi. Portaaleja hän ei osaa luoda, ei matkata maailmoja tai muovata aikaa kunnolla. Isä” – sana tuntui kitkerältä kielelläni, ja kyyneleet halusivat poltella silmiäni, mutten aikonut enää itkeä hänen tähtensä – “opetti häntä niin, että mä olin mukana, koska Suojelijan magia tukee Kulkijan magiaa. Ilmeisesti mun tarkoitukseni oli olla pelkkä voimanlähde Melille. En tiedä, miten ihmeessä meidän kuuluisi selviytyä tästä kaikesta, jos Kulkijamme, Gáldenin pelastaja, ei edes tunne omaa magiaansa. Ja joka tapauksessa munhan ei kuulu selvitä, koska Shamaani ennusti mun kuolevan rauhan tähden”, vaikenin hengittämään. Aran oli pysähtynyt edelleni ja katsoi silmiäni hiljaa. Hän avasi suunsa, mutta sanoja ei heti tullut. 

“Mitä siinä ennustuksessa oikein sanotaan?”

“Kulkijan veri virtaa suojelijan suonissa ja maassa ennen rauhaa”, huikkasin tutuksi tulleen litanian.

“Oletko koskaan miettinyt, että ehkä…” hän pohti hetken. “Ehkä shamaani valehtelee tai on ymmärtänyt jotain väärin?”

Silmäni laajenivat ehdotuksesta. “Mitä? Ei tietenkään!” 

Aranin ilme pehmeni. “Mutta mitä jos?”

Avasin suuni vastalauseeseen, mutta sitä ei tullut. Mitä jos?

“Mitä sitten ajattelet?”

Aran nyökkäsi minut taas liikkeelle. “Mennään ensin huipulle.” Ja minä vain seurasin häntä. 

Seisahduin kallion huipulla, jossa puusto harveni ja muodosti ikään kuin portin edessä avautuvaan maisemaan. 

“Näinkö korkealle me kiivettiin?” henkäisin astellessani polkua kohti porttia. 

“Hyvässä seurassa sitä ei edes huomaa”, Aran vinkkasi silmää kiusakseen. Hän tarttui käteeni juostessaan muhkuraista polkua. Seurasin perässä, ja hymy pääsi huulilleni. 

Alitimme käyrän jykevän oksan ja astuimme aukealle, jonka laidalla kallio vietti alas jyrkästi. Puiden latvustot kurkottelivat huippua, mutteivät aivan yltäneet sille. Ympärillämme tiheä metsä loi turvallisen tuntuisen muurin, jonka halusin kuvitella voivan turvata meitä kaikelta pahalta, jota tiesin metsässä liikkuvan. 

Astelin pysähdyksiin kalliolle. Ihastunut henkäys pääsi suustani. Solkerfin vuoret kurkottelivat taivasta horisontissa lumihuippuisina ja niin valtavina, että Velhonloikan vuoret näyttivät vain mäennyppylöiltä muistoissani. Metsä kumpuili meidän ja vuorten välillä ja auringon ensisäteet loivat varjoja ja valoa latvustoon, jonka välissä uinui sumua. 

Aran asteli vierelleni. “Kaunista, eikö?”

“Kyllä on”, henkäisin. 

“Halusin esitellä tämän ennen kuin te lähdette taas matkaan ja ajattelin, että tämä piristäisi kaiken jälkeen”, hän selitti hieraisten niskaansa. 

“Kiitos, Aran.” 

Hän kehtasi sipaista leukaani ja vei kasvonsa niin lähelle omiani, että tunsin hänen hengityksensä. “Kiitos itsellesi, että olet täällä”, hän kuiskasi, ja tämän katseen lämpö sai sydämeni muistuttamaan sykkimisestään. 

Siristin silmiäni leikkisästi. “Älä edes yritä. En etsi kumppania maanpaossa.”

Aran räpäytti silmiään, kuin olisi muka erittäin yllättynyt. “Etkö? Emmekö voisi yhdessä valloittaa Arrilenia takaisin? Voisin olla hyvä kuningas.”

Nakkasin niskojani purskahtaen nauruun. “Ryövärikuningas Arrilenille vai? Kuolleen ruumiini yli!”

“Järjestyy sekin”, hän hymyili ylpeästi saaden minulta töytäisyn. 

“Älä viitsi edes vitsailla tuolla!” en jaksanut kuin nauraa. 

Istuimme puun jykevälle juurelle, joka kiemurteli pitkin maanpintaa. 

Nojasin taakse ihaillen maisemaa ja sitä hiljaisuutta, joka vallitsi ympärillämme. “Joten… Miksi epäilet ennustusta?” 

“Tässä on jotain outoa”, Aran myönsi katsomatta minua. “Jos mulla olisi lapsi, joka kantaa koko maailmaan vaikuttavia voimia, järjestelisin asiat vähän paremmin kuin kertomalla koko kansalle ja vieläpä ilmoittamalla vanhemmalle tyttärelle, että tämä tulee kuolemaan rauhan vuoksi – tai siis, miksi se ylipäätään olisit sä, jonka verta vuodatetaan, jos Kulkijan veri on se, joka ‘vuotaa ennen rauhaa’?”

Nyppäsin nukkaa hihastani. “Mitä sitten luulet?”

Aran näpräsi koruja hännässään. “Teissä kaikissa on Kulkijan verta. Mitä jos vuotava veri onkin vanhempiesi? Tai Melin?”

Suru ja pelko kohosivat möykyksi kurkkuuni. “Ei Shamaani tulkitsisi väärin!”

Aranin katse etsiytyi omaani. Tämän vakavia silmiä sumensi suru. “Entä jos Shamaani valehtelee?”

Avasin suuni uuteen vastalauseeseen, mutta sitä ei tullut. “Miksi hän muka valehtelisi?”

“Ehkä koko kuvio onkin monimutkaisempi kuin luulet. Ei kukaan kertoisi kruununperilliselle tämän kuolevan ilman painavaa syytä.” Ehkä toivoton ilmeeni viesti Aranille jotain, sillä tämä käänsi äkkiä katseensa pudistellen päätään. “Anteeksi, en mä tarkoittanut sekoittaa tätä…”

“Ehkä”, jäin hakemaan sanoja. “Ehkä tätä täytyykin sekoittaa vähän, koska mikään ei ole pitkään aikaan tehnyt järkeä.”

“Kuinka niin?”

Huokaisin osittain peittääkseni hämmennykseni. “En ole varma. Kun täytin kymmenen, äiti etääntyi niin, että tuskinpa näinkään häntä. Hän riiteli usein isän kanssa ja tuskin enää tapasi meitä. Isästä oli tullut kylmä jo ennen sitä ja hän välitti vain Kulkijasta ja Suojelijasta. Hän pakotti meidät harjoittelemaan aivan kaikkea, mille en silloin ymmärtänyt mitään merkitystä – taistelutaitoja, magiaa. Nyt en enää ihmettele sitä. Ihmettelen tosin, miksei kaiken keskeltä löytynyt tarpeeksi aikaa pakottaa Meliä käyttämään magiaa. Jotenkin kaikki on ollut ihan outoa niin kauan. Ja nyt se on vain särkynyt”, en antanut ääneni särkyä. Nyt ei ollut aika itkeä, vaan heittää ilmoille tosiasiat. “Me ollaan täällä, Mel yrittää oppia magiaa, muttei vain onnistu kunnolla, me ollaan oltu maanpaossa kuukausia, Verisudenpiiri jäljittää meitä, äiti ja isä ovat kuolleet, kaikki, jotka tiesivät jotain, ovat kuolleet ja me ollaan vain täällä.”

Aran avasi suunsa, mutta sulki sen pian. Ei hänen tarvinnut keksiä mitään lohduttavia sanoja, kun ei niitä ollut. Me olimme nyt tässä tilanteessa, eikä sitä voinut muuttaa. Oli vain selvittävä. 

Nostin katseeni taivaalle, joka alkoi valjeta. “Äiti kutsui mua Taivaslinnukseen. Anhan tarkoittaa neftaksi sitä, kun talvella pakkaspäivänä pilvetön taivas on niin vaaleansininen. Siitä valitsin sen nimen. Äiti puhui aina silmistäni, kuinka ne muistuttivat häntä talvesta, ovan anin väriset. En tiedä, mistä se lintu tuli, mutta luulenpa sen liittyneen vapauteen, koska hän aina puhui, että mullakin on oikeus valita, kuinka elämäni menee.” 

“Tosiaan, silmäsi ovan taivaansiniset”, Aran hymyili. 

Lämmin tunne sykki rinnassani pitkästä aikaa. Silloin, kun äiti oli valinnut puuttua asioihin, hän oli aina vastustanut sitä, mitä isä ja Shamaani olivat pyörittäneet-

Tajuaminen iski minuun ja ihmettelin, kuinka olin täysin unohtanut sen. 

“Shamaani on elossa.”

“Onko?”

“No… Ehkä. Shamaani saattaa olla elossa, ja hän tietää. Hän tietää aivan kaiken. Mutta eihän me päästä yhteyksiin häneen… Ei sen väliä. Ihan kuin hän muutenkaan antaisi vastauksia. Mutta mun pitää lähteä kirjastoon. Ehkä voisin löytää jotain. Tarvitsen tietoa. Tässä on liikaa asioita”, sanoja virtasi suustani, ja Aran tuskin ymmärsi lainkaan, mitä puhuin. 

“Kirjastoon vai?” hän toisti yrittäen peittää hymynsä. 

“Kyllä, kirjastoon. Heti, kun tiedämme sen olevan tarpeeksi turvallista, haluan käydä Isjihorin kirjastossa.”

Aran katsoi minua pienen tovin ja nyökkäsi sitten. “Selvä on. Ihan miten vain kuningatar käskee.” Titteli sai minut tuntemaan sanoinkuvaamatonta ylpeyttä, joka hämärtyi aavistuksen hämmennykseen. Mitä jos he ovatkin väärässä, enkä minä kuole?

Kun katsoin jylhiä Solkerfin vuoria ja vihreää ikimetsää alapuolellamme, päätin unohtaa kaiken hetkeksi. Nyt olin tässä, hänen kanssaan ja valkeneva päivä oli kaunis. Millään muulla ei ollut väliä. 

Nojasin taas Araniin, hymy piirtyi huulilleni. “Nyt ollaan vain tässä. Ajatellaan huomista sitten huomenna.”