LUKU 39 ⤠⤟ Kadonnut metsässä

 Minulta meni tuskin yhtä hengenvetoakaan huomata, että Mel oli kadonnut varastokatokselta, jonka suojassa hän oli ollut lähtiessäni. 

“Aran, missä Mel olikaan lähtiessäsi?” huikkasin. Huono aavistus lipui mieleeni. Aran astui vierelleni. 

“Tuolla hän oli”, hän vilkaisi minua melko rauhallisena. “Käydään vilkaisemassa luolasta.”

Matkalla luolalle käväisin katseellani läpi muut läheiset katokset. Meliä ei näkynyt. Luolakin oli tyhjä – tai no, Mel ei ollut siellä. 

Lausuin huolissani muutaman kirouksen. “Missä hän oikein on?” ääneni värähti. Aran tarttui olkaani, tämän määrätietoinen katse löysi omani. 

“Älä huolehdi nyt. Me etsitään hänet. Käy kysymässä Gililtä, niin mä käyn kyselemässä muilta”, hän oli niin rauhallinen, että sykkeeni löysi rauhallisemman tahdin hetkeksi. 

“Okei”, sain sanotuksi. Lähdin takaisin aukiolle ja Aran jatkoi toiseen suuntaan, kun minä yritin erottaa tutut kasvot.

“Gil, missä Mel on?” huikkasin löydettyäni lopulta sentään hänet. Poika lakkasi painimasta jonkun nuoren ryövärimiehen kanssa, katsahti minuun hölmistyneenä ja pälyili sitten ympärilleen. 

“Juuri hän oli tuolla”, hän viittoili epämääräisesti varastokatoksen suuntaan. 

“No eipä ole enää! Siksihän mä kyselen!” tiuskaisin. “Aran käski sun vahtia häntä.”

Gil heilautti käsiään avuttomana. “En mä ole mikään lastenvahti!”

“Tuo ei ole mikään vastaus. Mä lähdin leiristä, Aran lähti kanssani ja käski sun vahtia pikkusiskoani.”

“An!” Aran juoksi hätäisin askelin paikalle. Hän loi tuomitsevan katseen Giliin. 

“Et vahtinut Meliä. Yhden yksitoistavuotiaan vahtiminen ei voi olla ylitsepääsemätön tehtävä edes sulle”, hän ravisteli päätään ja katsahti äkkiä minuun. “Rune löysi Melin hajun. Hän on lähtenyt leiristä.”

“Lähtenyt?” kauhu virtasi suoniini. “Hemmetti… Eihän hän edes tiedä, missä ansat ovat!”

“Niinpä”, Aran vahvisti ja heitti minulle viitan. “Lähetin jo muutaman muun matkaan. Lähdetään perään – Gil, säkin tulet”, hän soi Gilille kylmän silmäyksen. 

“Miten mä-”

“Mitenkö liityt tähän? Sulla oli tehtävä ja sä mokasit! Älä yritä kääntää tätä kenenkään muun syyksi. Jos et aikonutkaan vahtia häntä, olisit kertonut ja olisin pyytänyt vaikka Maraa, mutta ei, kun sun piti leikkiä sankaria ja suostuit siihen.”

Harpoin Aranin tulosuuntaan töytäisten Giliä mennessäni. “Ei ole aikaa tälle. Nyt mennään.”

Aran kulki pari askelta edellä etsien Melin jälkiä. Aurinko nousi, mikä oli hyvä merkki. Kohta näkisimme paremmin sumuisen, hämärän metsän keskellä. 

“Eikö Mel ihan oikeasti käsitä, kuinka vaarallista tämä on?” jupisin peläten. 

“Hän ei ole mikään typerä pikkulapsi. Yksitoistavuotias osaa kyllä huolehtia itsestään”, Gil kuului sanovan. 

“Ole hiljaa, Gil”, sähähdin, “Tämä on sun syytäsi, ja tiedät sen.”

“Aran, vähän apua täällä?” Gil mutisi. 

“Yritä ottaa tämä vakavasti. Luuletko, että olisin lähettänyt väkeäni tällaisena yönä etsintäpartioon, jos tässä ei olisi joku erittäin tärkeä vaarassa?”

Onnekseen Gil oli hiljaa. 

Kiipesin kallion laelle tähystämään. En ollut varma, mitä etsin. Mel saattoi olla missä tahansa. Täällähän saattoi olla verisusiakin. Aran ja Gil kulkivat alempana rinteessä, kun Aran yritti löytää Melin jälkeä. Metsä oli todella kaunis, sen minä myönsin. Oli sumuista ja viileää, mutta usvan lävitse kajastava aamuauringon valo värjäsi kaiken oranssiksi. Linnut visertelivät kuin vielä keväällä. 

En voinut uskoa, että tämä oli jo toinen kerta, kun Mel katosi näin, ja viimeksi hänet oli kaapattu, ja silti tässä sitä taas oltiin. 

Yhtäkkiä laukaus kajahti ilmassa. 

Pudottauduin välittömästi matalaksi ja odotin. Oliko se joku Aranin väestä? Oikeastaan toivoin, että se oli. Seuraavaa laukausta ei tullut, mutta jostain kauempaa kuului huutoa. 

“Mitä hemmettiä? Et voi noin vain ampua lasta! Hänet halutaan elävänä.”

En jäänyt kuuntelemaan, vaan ponkaisin pystyyn ja juoksin. Aran ja Gil huusivat perääni, mutta minä juoksin. Nyt kyseessä oli Mel. Täytyi olla. 

Pingoin metsämaan poikki sokeasti. En miettinyt ansoja tai verisusia. Ajattelin vain Meliä, joka minun oli löydettävä. Sujahdin matalan puun oksien alitse, upotin jalkani mutaan ja väistin täpärästi jykevän oksan, johon olin vähällä iskeä otsani. Aurinkometsä oli paikoitellen niin tiheä, että oli vaikeaa puskea kasvuston lävitse. Yritin kuunnella ääniä, mutta kaikki sumeni päässäni pelkäksi kohinaksi. En ollut edes varma, juoksinko oikeaan suuntaan, mutta juuri siinä hetkessä en ajatellut. 

Kun näin liikettä edessä, pysähdyin kuin seinään ja kaaduin varvikkoon. Kauempana juoksi joku. Itse asiassa kaksi. Tiesin jo ennen punaista välähdystä, että he olivat verisusia. Toisella oli pistooli, toisella jousi, jossa eittämättä oli riimuja. Näin liikahduksen jossain vasemman silmäkulmani perukoilla. Mel! Näin vain hädin tuskin, kuinka kasvuston takana juoksi pieni hahmo. Askeleista näki silti, kuinka uupunut hän oli. Hän vilkaisi taakseen ja katosi taas näkyvistä. 

Verisudet olivat nähneet hänet, ja kiihdyttivät taas vauhtia. He huusivat käskyjä toisilleen. 

Lausuin kirouksen ponkaistessani liikkeelle. Yritin pysyä matalana ja kiskoin Aranin antaman vihreän viitan hupun päähäni. Otin pitkiä askeleita, enkä jäänyt katsomaan taakseni. Minun oli päästävä Melin luokse ensin. 

Mel pälyili taakseen kompuroidessaan pitkin villiintynyttä metsämaata. Hän ei uskaltanut juosta ylärinteeseen, joka olisi vienyt leirin suuntaan, mutta hidastanut häntä. Verisudet olivat perässä, mutta eivät aivan nähneet häntä. Hän heittäytyi läpi oksien laatimasta portista ja jatkoi. 

Kiihdytin askeleitani, vilkaisin ensimmäistä kertaa verisusia ja arvioin tilanteen. Syöksähdin sivulta, nappasin kiinni Melistä ja heittäydyin kasvustoon. Hän vilkaisi minua kauhuissaan, mulkaisin takaisin. 

Verisudet juoksivat ohi, ja luulin jo meidän selvinneen, kun he hidastivat. 

“Katosi”, toinen huokaisi hengästyneenä. Asetta pitävä haltija heilautti kättään. 

“Tietysti katosi, kun ajoit sen liikkeelle. Jossain täällä se on, haistan sen.”

Pelko sai minut tärisemään. Mel ei liikahtanutkaan. 

Haltija katsahti ympärilleen. Hän ei nähnyt meitä, mutta otti askeleita suuntaamme. 

Odotin uskaltamatta hengittää. Hän otti uuden askeleen, ja minä sinkosin jaloilleni. Kiskaisin Melin vaivalloisesti pystyyn ja pakotin hänet juoksemaan. Kuului huuto. Väistelin puita yrittäen olla kompuroimatta kiemurteleviin juuriin. Varvut yrittivät kaapata jalkani. 

Sitten Mel kompuroi ja minä kompuroin häneen. Tömähdimme ryteikköön. 

Lähestyvät askeleet hidastivat ja saatoin kuulla aseen klik-äänen. Oli turhaa enää yrittää nousta. 

“Pysykää aloillanne, tai ammun jalkojanne”, kuului uhkaus. Uskalsin kääntyä aavistuksen kohdatakseni haltijanaisen tappavat kasvot. Hän astui vierelleni, ja yhtäkkiä rautaiset leuat ponnahtivat esiin maasta ja purivat kiinni verisuden jalkaan. Tämä päästi tuskan huudon, ja pistooli putosi. Henkäisin kauhusta ja peräännyin sen minkä uskalsin. Jos olisimme kaatuneet vähän enemmän vasemmalle… 

Sitten jo ponkaisin jaloilleni ja yritin napata aseen, kun näin silmieni väliin kohdistetun  nuolenkärjen. 

“En saa tappaa sinua, mutta pystyn vahingoittamaan, joten teinä pysyisin paikoillani”, toinen verisusi kertoi tyynesti. Siirsin Melin taakseni ja puristin tämän kättä. 

“Juokse, kun käsken.” Hän vain nyökkäsi. Peräännyin askeleen, sitten toisenkin. 

“Seis!” Nuoli singahti jalkani vierestä repäisten lahjetta. En enää liikkunut. He kyllä ampuisivat. 

Verisusi otti uuden askeleen, ja samassa sivulta hyökkäsi tummanruskea olento. Susi. Se oli susi, joka iski hampaansa verisuden käteen ja puri syvään. Pienen hetken en voinut kuin tuijottaa sitä. Susi oli äärettömän kaunis. Tummanruskeassa tuuheassa turkissa oli vaaleampia kiemuraisia kuvioita, suuri olento uhkui voimaa, joka kylmäsi minuakin. 

Kultainen silmä tavoitti katseeni, ja saatoin hahmottaa arven eläimen otsalla. Henkeni tuntui salpautuvan sekä ihastuksesta että hämmästyksestä. Aran. 

Toinen verisusi – se, joka yritti repiä karhunrautoja irti jalastaan – hapuili nyt asetta maasta, kun hänen kollegansa kamppaili rautaisella otteella kiinni purrutta Arania vastaan. Hän veti esille veitsen, mutta Aran sai horjuutettua häntä taitavalla liikkeellä. Kun rautoihin jäänyt sotilas sai pistoolin käteensä, kuului laukaus ylempää rinteestä. Verisusi horjahti rajusti ja romahti maahan. 

Gil juoksi alas rinnettä ja ampui toisenkin niin, että kajahdus sai korvissani soimaan. Aran loikkasi ajoissa kauemmas vastustajastaan ja asettui eteeni niskavillat pörhössä. En saanut katsettani irti hänestä. Olinhan minä tiennyt hänen olevan hukkaveri, mutta että näin hänet näin. 

“No, hemmetti että sattui”, Gil mutisi astellessaan ensimmäisen ammutun verisuden luokse. Hän tönäisi tätä kengänkärjellään ja kohautti olkiaan. “Hyvinhän tässä kävi.” Aran murahti varoittavasti niin, että jonkinlainen pelon tapainen tunne sykähti rinnassani. 

Kiepsahdin Melin puoleen. Olin sekä raivoissani että kauhuissani. 

“Mitä helvettiä sä ajattelit? Tiedät, että täällä on ansoja – että täällä voi olla verisusia!” ravistin hänen olkapäitään. “Ymmärrätkö, että olisit voinut jäädä kiinni? Olisit voinut paljastaa koko leirin!”

“An, yksitoistavuotias osaa pitää huolen itsestään”, Gil mutisi. “Mel osaa.”

Sormeni puristuivat Melin olkapäiden ympärille ja katsahdin hitaasti Giliin. “No ei selvästikään osaa”, sain sanotuksi. “Etkä säkään selvästi osaa huolehtia toisesta hengestä omasi lisäksi, koska Mel ei ollut turvassa kanssasi, kuten piti.”

“Älä viitsi-”

“Älä puutu tähän, ymmärrätkö?”

Mel katsoi minua nenä aavistuksen nyrpistettynä. Katsoin takaisin ja harkitsin huutavani hänelle takoakseni järkeä siskoni päähän. Verisudet olisivat saaneet hänet kiinni eittämättä. Ja mitä jos, vain mitä jos, joku Aranin väestä päättäisi napata hänet? Hehän tunsivat metsän kuin omat taskunsa, eikä heille olisi mitään haittaa raahata yhtä lasta jonnekin tienvarteen piirille. Minulla ei ollut varaa ajatella sellaista, mutten voinut luottaa henkeäni heille. 

Lopulta Mel tönäisi käteni pois. “En ole mikään pikkulapsi!”

Kiepsahdin vuorostani hänen puoleensa. “Lakkaa sitten käyttäytymästä niin! Et voi noin vain ryntäillä pakoon aina kun jokin on kamalaa, koska se on joka ikinen kerta johtanut ongelmiin, enkä aio antaa sun kuolla tai etenkään joutua Verisudenpiirin vangiksi!”

Ymmärrys sai Melin silmät laajenemaan, ja olin valmis kuulemaan myönnytyksen ja anteeksipyynnön, kun hän kääntyikin Gilin puoleen. “Kruunu on hajonnut. Meidän pitää puhua siitä.”

Nakkasin niskojani. “Mitä? Mel! Tämä ei ole vielä ohi!”

Mel tarrasi Gilin ranteeseen ja lähti astelemaan määrätietoisesti leirin suuntaan. Gil vilkaisi minua olkansa ylitse pahoillaan. 

“Gil! Ette te voi näin…” ääneni hiipui, kun tajusin vastustamisen olevan turhaa. Kaksikko vain jatkoi, ja minä jäin seisomaan hämilleni. Aran haukotteli ja rapsutti korvantaustaansa huomionhakuisesti. Kaksi ruumista makasi varvuilla kanssamme

“Nyt he kai sitten juonivat mua vastaan. Mahtavaa”, huokaisin ja vilkaisin Arania, joka katsahti minuun kultaisilla silmillään. Katse näytti niin viattomalta, vaikka suden suupielet ja rintaturkki olivat tahriintuneet vielä aivan kirkkaaseen vereen. Veri valui pisaraksi hänen leukansa alle ja tipahti pienen kasvin lehdelle, jolta sen valui metsänpohjaan.

Katsoessani häntä ymmärsin, missä me oikein olimme. He olivat taistelijoita, tappajia, jos se sen vaati. Olimmehan mekin sitä. Gil ja Mel ovat… Minä en ole tappaja. Mietin Shaqin sanoja viikkojen takaa, sitä iltaa, kun taistelimme rajan ylityksen jälkeen. Hän totesi, etten ole tappaja. 

Nyt en voinut olla miettimättä, kuinka kauan menisi, että tekisin senkin.