Tarinoita Gáldenista

Purin huultani Iveran avatessa oven kabinettiin, jossa pitkän pöydän ääressä istui kuusi Verwasin Kaartin ryhmänjohtajaa.  Hän oli laittanut minulle raudat vain näön vuoksi. Veristen vaatteiden tilalle hän oli löytänyt Kaartin harjoittelijoiden vaatteet, eli pitkät saappaat, niihin sullotut tummansiniset housut ja hihattoman paidan, jonka päälle Ivera oli pukenut oman takkinsa, vaikka siinä olikin verta, ja minulle hän oli antanut jonkin lyhyen, todella ruman takin. Kaikki vaatteet olivat minulle liian isot ja riippuivat rumasti. Kuulemma saisin omat saappaani ja parempaa vaatetta sitten, kun tämä olisi hoidettu. Päässäni tuntui sumealta, mutta pakotin itseni kävelemään huoneeseen. Ivera tuki minua, vaikka olin vastustellut.  Kabinetti oli aika mitäänsanomaton. Tummat laudoilla peitellyt seinät, tummanpunaiset verhot ikkunoiden edessä ja vain vähän huonekaluja. Kävin katseellani läpi kaikki kuusi armishgua. Pöydän päässä istui keski-ikäinen, kalpean polkkatukan omaava nainen, ...

Hypähtelin Timitrin perässä vältellen kadun valtavien laattojen saumoja. Timitri vilkaisi olkansa ylitse ja huomautti, ettei minun pitäisi tehdä niin, koska olin jo yksitoista, ja se antoi minusta huonon kuvan – ja heikon. Schan olisi tiuskaissut sen uhaten rangaistuksella, mutta Timitrin luja ääni vain peitteli tämän aitoa huolta. Schan ei saanut kuvitella, etten osaisi käyttäytyä tehtävillä.  En silti piitannut hänestä, vaan jatkoin yhä varoen astumasta missään nimessä halkeamille ja saumoille. Siitä oli tullut ennemmin tapa, jota toistin välillä vaistomaisesti välttääkseni rapisevaa hiekkaa väleissä ja vähentääkseni riskiä kompuroida laattojen väleihin. Joitakin vuosia sitten Timitri oli opettanut sen minulle, kun olin mököttänyt epäonnistuneen keikan vuoksi. Hän oli ehdottanut, että kisaisimme siitä, kumpi pääsisi ensin tien päähän astumatta laattojen saumoille. Minä voitin, mutta vain, koska Timitri astui tahallaan saumoille ja hidasteli. Minua se oli silti ilahduttanut. ...

Aamulla tajusin, ettei Arania näkynyt. Kun huomasin Gilinkin olevan poissa, aloin huolestua. Aran oli kyllä viipynyt myöhään yövartiossa, mutta aamu oli jo melko pitkällä, ja myös yövartiossa ollut Marakin oli jo jalkeilla.  Harpoin leirin poikki kulkevan Rimun kiinni.  “Hei, tiedätkö, missä Aran on? Hänen piti esitellä metsää tänään”, kysäisin nopeasti. Rimu nyökkäsi vakavana.  “Lähti kaupunkiin aikaisin partion matkassa. Viestinviejät toivat ilmoituksen, joka hänen oli käytävä tarkistamassa. Gilbert lähti mukana.” Rypistin kulmiani. “Mistä ilmoitettiin?” En halunnut kysyä, miksi Gil oli lähtenyt mukaan.  Rimu näytti vaikealta. “Öh… En voi kertoa. Saat kuulla varmaan pian. He ovat olleet poissa jo sen verran kauan, että palaavat varmaan ihan kohta.” En kehdannut kinuta enempää. Rimu katsahti Meliin, joka kömpi juuri pois yhdestä leirin rinteeseen rakennetusta suojakatoksesta, jossa Aran oli antanut meidän nukkua yön. Ilmeisesti se tavallisesti kuului Aranille. ...