Luku 10 ◅▻ Neljä

Hypähtelin Timitrin perässä vältellen kadun valtavien laattojen saumoja. Timitri vilkaisi olkansa ylitse ja huomautti, ettei minun pitäisi tehdä niin, koska olin jo yksitoista, ja se antoi minusta huonon kuvan – ja heikon. Schan olisi tiuskaissut sen uhaten rangaistuksella, mutta Timitrin luja ääni vain peitteli tämän aitoa huolta. Schan ei saanut kuvitella, etten osaisi käyttäytyä tehtävillä. 

En silti piitannut hänestä, vaan jatkoin yhä varoen astumasta missään nimessä halkeamille ja saumoille. Siitä oli tullut ennemmin tapa, jota toistin välillä vaistomaisesti välttääkseni rapisevaa hiekkaa väleissä ja vähentääkseni riskiä kompuroida laattojen väleihin. Joitakin vuosia sitten Timitri oli opettanut sen minulle, kun olin mököttänyt epäonnistuneen keikan vuoksi. Hän oli ehdottanut, että kisaisimme siitä, kumpi pääsisi ensin tien päähän astumatta laattojen saumoille. Minä voitin, mutta vain, koska Timitri astui tahallaan saumoille ja hidasteli. Minua se oli silti ilahduttanut. 

“Herätät liikaa huomiota jos hypit tuolla tavalla”, Timitri huomautti lempeästi. 

“Enkä, mä vain harjoittelen. Sähän tämän opetit!” vastustin hyppien laatalta toiselle. Timitri vain pyöräytti silmiään ja käski minua liikkumaan nopeammin. Lakkasin hyppimästä ja sovitin äänettömät askeleeni laattojen mittoihin. Niiden väleihin kerääntynyt hiekka ei rapissut kenkieni alla. 

Katseeni kiinnittyi ohitsemme menosuuntaamme kulkevaan naiseen, joka oli pukeutunut rentoon kesäasuun ja lierihattuun. Tämän musta hiuspehko pursusi lakin lierin alta. Hiuksissa kulki pieni letti, jossa oli kukkanen. 

“Timitri, onko tuo hän?” kysyin hiljaa. Timitri käänsi katseensa naisen suuntaan. Hän tuntui jähmettyvän ennen kuin nyökkäsi huokaisten. 

“On, mutta...” hän oli jatkamassa, mutta minä olin jo menossa. “Nelia!” En ollut kuulevinani. Minun piti vain saada kohde kiinni ja surmata hänet. Helppo homma.

Ehdin naisen perässä syrjäisemmälle alueelle ja olin ihan kohta pääsemässä hänen taakseen, kun minuun tartuttiin takaa ja kiskaistiin sivukujalle. Timitri, ikään kuin äitinäni toiminut nainen, käänsi minut ympäri kasvoillaan ilme, joka lähenteli pelkoa. Hän oli niin luonteeltaan kuin ulkonäöltäänkin kovin tavallinen salamurhaajaksi, enkä aina voinut uskoa, kuinka nopea ja taitava hän todella oli. Jos Schaniin verrattiin, hän oli parasta mitä saatoin toivoa.

“Kuuntele, Nelia. Joskus tehtävillä kohde ei oikeasti ansaitse kuolla”, hän puhui vakavana, tummanvihreät silmät jäätyneinä syvälle omiin, tummansinisiin silmiini, joita koristi hopeanhohtoiset ringit. 

“Mutta se on tehtävämme”, vastustin. Timitri pudisti päätään. 

“Sillä ei ole merkitystä. Tuota naista minä en tapa, enkä tosiaankaan anna sinun tappaa häntä.” 

En ymmärtänyt silloin, mitä hän tarkoitti. Siinä hetkessä Timitri ei jäänyt selittämään, vaan patisti minut vain jatkamaan kuin kohdettamme ei olisikaan. Myöhemmin sain tietää, että Timitrillä oli ollut suhde tuon naisen, Kallan kanssa. Schan oli rankaissut Timitriä siitä, että hän oli oman elämänsä suhteiden vuoksi vastustanut käskyä. Ehkä se ennemmin oli ollut viimeinen tikki, johon Schan päätti tarttua. 

Olin menettänyt hänet. 

Muistan, kuinka paljon huusin, kun Schan ampui reiän Timitrin kalloon. Hänen, ja lopulta kasvattiveljeni Rannyn kuoleman jälkeen minusta oli tullut silkka Schanin lemmikki. Eihän minulla ollut muutakaan ollut, koska en voinut lähteäkään hengissä. 

Sen takia meidän ei kuulu tuntea kohteitamme tai tietää heistä mitään. Se saattaa estää veriteon, eikä niin saa olla.

Hätkähdin hereille. Olin vähällä nousta, mutta jossain vasemman lonkkani yläpuolella tuntui järkyttävää kipua. Puristin silmäni kiinni ja hengitin irvistellen. Haavaan sattui enemmän kuin Iveran iskusta. 

Yön tapahtumat palasivat mieleeni. En siis ollut kuollut, tai sitten olin todella elävä kuollut. Koko kehoni tosin tuntui ruhjotulta ja päässäni jomotti. Taisin olla hengissä.

Päätin viedä ajatukseni kivusta ja keskityin ääniin, hajuihin ja kaikkiin aisteihin, paitsi näköön. Ehkeivät jossakin etäämmällä liikuskelevat olleet huomanneet minun heränneen. Halusin pitää asian niin. 

Ilmassa haisivat yrtit ja lääkkeet. Ja veri. Ne kolme hajua tukkivat nenäni. En tuntenut kivun lisäksi muuta kuin kovan, ei kovin mukavan patjan allani ja pehmeän tyynyn vasten päätäni. Aistin jonkun olevan lähelläni. Kuulin ikkunanraosta pääsevän tuulen huminaa, hiljaista puheensorinaa kauempaa ja jostain läheltä kuului kilinää, kenties lasipulloista. Tunsin jotain likaa otsallani, joten ajattelin pyyhkäistä sitä kädelläni, mutta en saanutkaan siirrettyä kättäni. Silloin räväytin silmäni auki. Molemmat käteni oli kahlittu sängyn reunoihin. Olin valkoisessa isossa tilassa, jossa vasemmalla oli seinä ja oikealla verho. Edessä näkyi vain kaappeja, joissa oli lääkepulloja ja yrttikasveja. 

Sängyn laidalla istui Ivera, joka havahtui avattuani silmäni. 

“Mitä sä teet täällä?” huudahdin ja vetäydyin pystympään. Ivera pudottautui heti sängyn reunalta polvilleen viereeni ja tarttui olkapäihini painaakseen minut väkisin aloilleni patjaa vasten.

“Älä liiku! Benit sai haavan suljettua, muttei ole varma voiko se aueta vielä, jos sä liikut”, hän puhui nopeasti. Hänen ilmeensä pehmeni ja hän hymyili pienesti. “Mähän sanoin, ettet sä kuole.” Sanoitko?

Pyöräytin silmiäni ja irvistin pienesti. 

“Älä yritä. Kaikki tämä on sun syytäsi. Sä aiheutit mulle haavan, jonka ne saastat repivät auki, sä vangitsit mut ja laitoit raudat, joista en pystynyt vapautumaan taistelussa. Kaiken lisäksi ethän sä edes tunne mua! Tiedätkö sä edes nimeäni?” katsoin häntä kiukusta palavin silmin. Ivera näytti suorastaan loukkaantuneelta. Sitten hän kehtasi virnistää pienesti yrittäen taas näyttää arvostelevalta ja näyttää minulle voittaneensa. 

“Neljäksi sua kutsutaan”, hän sanoi ylpeästi. Käänsin katseeni muualle suotuani hänelle mulkaisun.

“Se on nimi, jonka Schan antoi mulle löydettyään mut, pelkkä huono muisto. Itse mä nimesin itseni Neliaksi.”

Ivera kömpi takaisin sängyn reunalle istumaan vakava ilme kasvoillaan. Nyt vasta laskin katseeni häneen ja silmäni laajenivat säikähdyksestä. Hänellä oli ilmeisesti ollut yöllä päällään tummanharmaat housut ja sininen lyhythihainen. Nyt hänen housunsa olivat sylistä ja oikeastaan vähän kaikkialta aivan veressä, samoin paidan etumus. Verta oli myös hänen kasvoissaan, kun hän oli ilmeisesti pyyhkinyt niitä. Tytön kädet puolestaan olivat ihan veressä kyynärpäihin saakka. 

Iveran huomattua minun katsovan hänen katseensa tipahti haavani seuduille. 

“Ymmärrätkö, kuinka kamalaa oli juosta ylös muiden kanssa, kun alhaalla vartiossa ollut Wylan kuuli huutosi ja kutsui meidät muut yövuorossa olleet paikalle? Miten hirveältä tuntui nähdä ne kolme sun luonasi, kun yksi viilsi sun vatsaasi? Vertasi oli kaikkialla lattialla. Benit sanoi, ettet sä ehkä selviä, että on todennäköistä, ettet sä selviäisi…”

Lihakseni jännittyivät.  “Saitteko te heitä kiinni?” kysyin vakavana, aavistaen jo vastauksen. Ivera katsoi silmiini ja pudisti päätään. 

“Ne lähtivät todella nopeasti ennen kuin me ehdittiin edes tajuamaan ja löivät tiensä voimalla läpi. Yksi… Yksi armishgu tapettiin, yövartija.” 

Puraisin huultani pelokkaana – ei, kauhuissani. Schan ei todellakaan jätä asiaa tähän. Ei tosiaankaan. Hän palaa vielä hoitamaan homman loppuun, sillä hän ei ole koskaan jättänyt tehtävää hoitamatta. Minä olin heidän kasvattinsa ja nyt olin täällä, olin petturi… Henkien tähden, eihän Schan luovuttaisi koskaan. 

“Keitä ne olivat ja miten ne pääsivät sinne?” Ivera kysyi. “Muistan ne miehet kyllä, kun olin vankina.”

“Salamurhaajien joukon johtaja Schan ja kaksi muuta, Karik ja Tilly. Schan oli se saasta, jolla oli veitsi. He palaavat vielä. Mulla ei ole aavistustakaan siitä, miten he pääsivät tänne, sillä huomasin heidät vasta kun he olivat jo sellissä”, selitin ja lisäsin sitten vielä: “Mutta ei mikään meitä ole koskaan estänyt pääsemästä paikalle. Tilly osaa avata lukkoja hyvin ja Schan nyt osaa mitä tahansa. Ei se sinäänsä ole temppu eikä mikään.”

Ivera oli pitkään hiljaa ja mutristi suutaan mietteliäänä. Näpräsin kynsiäni hermostuksissani. Kuinka pitkälle tämä oli menossa? Oli jo aivan tarpeeksi, että olin täällä.

Viimein hän kääntyi taas puoleeni. 

“Sä sanoit yöllä, että kerrot kaiken. No, kerro sitten missä ne ovat? Missä on teidän piilopaikkanne? Tarvitsen sisäänkäynnit, kaikki tiedot, jotta voimme piirittää ne rotat.” 

Katseeni hakeutui kohdalle, jossa haava oli. He tappavat minut kuitenkin. Ei ole mitään menetettävää. Vedin syvään henkeä ja puhalsin raskaasti ulos. Oli myönnettävä, että pelkäsin. He aikoivat tappaa minut. Nyt olin aivan varma, ettei minulla ollut enää paluuta. Mitään menetettävää ei ollut. 

“Tuo mulle kartta”, se oli ennemmin toteamus kuin pyyntö tai käsky, hän toisi sen kuitenkin. Ivera nousi, hävisi hetkeksi näkyvistä ja palasi taitellun paperinpalan kanssa, jonka hän levitti eteeni. Katseeni siirtyi käsiraudoille. 

“Pystyisitkö sä mitenkään vapauttamaan käsiäni?” kysyin äänellä, joka ei ollut kovin töykeä. Ivera näytti empivän ja vilkaisi verhon rajaaman tilan päätyyn, jossa avautui isompi tila. Viimein hän otti avaimen taskustaan ja avasi oikeaa kättäni pitelevän käsiraudan. Se oli ollut niin löysällä, että olisin todellisuudessa saanut käteni vapaaksi hetkessä, mutten viitsinyt nähdä vaivaa. 

Pysähdyin katsomaan karttaa. Olin elänyt ikäni tässä kaupungissa, siinä kurjassa loukossa. Olin kasvanut Schanin komennuksessa. Kaikesta huolimatta hän oli huolehtinut minusta, hän oli välittänyt jossain syvällä sisimmässään. Sormeni hipaisi poskessani olevaa pitkää arpea, ja luovuin hyvistä ajatuksista. Ei ollut enää minun asiani suojella heitä. Ei kaiken sen jälkeen, mitä he olivat tehneet. 

Kuljetin sormeani karttaa pitkin ja pysäytin sen erään rakennuksen kohdalla. Se oli rakennusten rykelmän seassa ja sille johti vain kapea sokkeloinen kuja. 

“Tuossa”, kerroin ja liikutin sormeani sitten sitä reittiä pitkin, jota olimme juosseet. “Näetkö, tuo se on”, sanoin todistaakseni Iveralle puhuvani totta. “Sisäänkäynti on tuossa. Muita reittejä ulos tai sisään ei ole.” Hän seurasi sormeani keskittyneenä ja nyökkäsi. 

“Joo”, hän äännähti poissaolevana. Katsoin häntä odottaen, kunnes hänen katseensa kohtasi omani. Pienen hetken kumpikaan ei sanonut mitään, ei tehnyt mitään. Nopeasti Ivera kai muisti, kuka minä olin ja perääntyi aavistuksen räpytellen silmiään.

“Mitä Wylan tarkoitti sanoessaan, että tiedät jotain sen ja Liamin äidistä?” hän kysyi vakavana. Puraisin huultani. En tiedä, mitä kaikkia tekojani kaduin jo silloin, mutta sen naisen murhaa minä kaduin. Olisin halunnut kääntää katseeni, mutta Iveran violettien silmien palossa oli jotain, joka esti minua. 

“Se nainen oli mun kohteeni. Mä varjostin häntä ja sain tietää, että hänellä oli lapsia. Pelkäsin, että niille lapsille…. Liamille ja Wylanille kävisi samoin kuin... Yksille toisille lapsille, joten mä en halunnutkaan tehdä sitä. Kun palasin päivän jälkeen kotiin ja väitin etten löytänyt naista, mä jäin kiinni. Schan uhkasi tappaa mut ja sen naisen, jos en hoitelisi häntä. Hän laittoi vakoojansa lähtemään kanssani. Tiedän, että olisin kuollut, Rony olisi ampunut luodin kallooni sinä päivänä, jos en olisi tehnyt sitä. Niinpä huumasin hänet ja annoin hänen itsensä hoitaa loput. Mä vannon, että kadun sitä enemmän kuin mitään”, selitin vaimeasti saamatta sanoja kunnolla suustani. Iveran katseessa näkyi montaa tunnetta, vihasta suruun, mutta lopulta hän vain nyökkäsi. 

“Voin olla kertomatta Liamille ja Wylanille. Haluaisin vihata sua, mutta et ole vastuussa sellaisesta. En kerro mitään yhdellä ehdolla.”

“Mun pitää kertoa se heille itse, eikö?” ehdotin. Ivera nyökkäsi. Irvistin pienesti, jolloin Ivera kohotti toista kulmaansa. 

“Mitä? Eikö sua sittenkään kaduta? Pitääkö mun sittenkin tappaa sut?” hän tuhahti. Nyt hän kuulosti samalta kuin millaisena hänet olin tavannut. Uskoin sen olevan hänen tapansa korjata aiempaa lempeyttään. Niinpä minä matkin häntä. 

Katseeni kävi Iveran läpi päästä varpaisiin. “Kuinka kauan sä olet ollut täällä?” kohotin kulmiani. Ivera näytti hieman nololta. 

“Siitä asti kun sut tuotiin tänne. Kello on nyt kahdeksan aamusta. Eli... No, muutaman tunnin verran.” Hänkö oli ollut täällä koko ajan odottamassa heräämistäni?

Olin aikeissa härnätä Iveraa, kun joku ilmaantui sängyn päätyyn. Tumma lempeän näköinen mies katsoi minua ja Iveraa kultaisilla silmillään ja rykäisi, jolloin Ivera käänsi katseensa minusta häneen. 

“Ai, huomenta Benit.”

“Huomenta”, mies vastasi ja haukotteli. Kenties hän oli valvonut yöllä paljon... Varmasti oli, jos minua piti hoitaa. 

“Neljä tässä heräsi jonkin aikaa sitten”, Ivera kertoi. Mulkaisin Iveraa pienesti, mutten jaksanut huomauttaa, että haluan itseäni kutsuttavan Neliaksi. Neljä oli aina tarkoittanut pahaa minulle, vaikka johtajani olikin antanut sen nimen. Ehkä koska johtajani oli niin kamala. Nyt kun olin vapaa, halusin jättää taakse ne nimet. Jumalan Kynsi… Sen minä ainakin aioin jättää, koska kaikki tiesivät hänen tappaneen kymmeniä. Vapaako muka? Älä vielä elättele toivoa, koska onni ei koskaan ole puolellasi.

“Hyvä niin. Tuota noin... rouva Weglynn sekä joukkojen johtajat pyysivät sinua tuomaan hänet heidän puheilleen”, Benit kertoi ja totesi sitten katsottuaan meitä hetken: “Teidän pitäisi peseytyä ennen sitä. Näytätte teurastamosta tulleilta.” Ivera naurahti, minä vain huokaisin raskaasti ja pyyhkäisin kuivaa verta kasvoiltani. Sitä oli hiuksissanikin. 

“Selvä sitten”, Ivera nousi sängyltä venytellen. 

“Ja, Ivera”, Benit lisäsi, “älä anna hänen liikkua paljon. Hän on menettänyt todella paljon verta ja jos haava aukeaa... En tiedä kuinka siinä käy. Weglynn käski muuten pitää hänet raudoissa.” 

Ivera nyökkäsi ja Benit lähti. Tämän sanoista huolimatta hän avasi raudat vapauttaen toisenkin käteni, taitteli kartan pois ja laittoi sen taskuunsa. Nousin istumaan ja Ivera auttoi minut pois sängyltä, mikä päätyi siihen, että kaaduin vasten hänen rintaansa. 

“Tuo muistoja mieleen”, Ivera sanoi ilkikurinen sävy äänessään kannatellessaan minua pystyssä. 

“Jos hiiskut tästä kenellekään, päätänkin olla jättämättä murhaamista ja kokeilen kykyjäni suhun”, murisin ja kampesin itseni Iveran avustuksella pystympään. 

“Sanoo tyyppi joka ei pysy edes jalkeillaan”, hän tuhahti ja siirsi minut kylkeään vasten, kun lähdimme kohti käytävää. 

Tajusin heti meidän olevan yhä Kaartin rakennuksessa, sillä käytävän sileät kiviseinät, taulut ja satunnaiset lipastot olivat tuttuja. Hän oli kyllä laittanut käsiraudat minulle, mutta ne olivat niin löysät, että ne jopa heiluivat käsissäni. Hän tiesi, etten pystyisi tekemään mitään muutenkaan. 

Astuimme ovesta, jonka takana vastassa oli pukuhuone, josta oletin pääsevän suihkuun. 

Kun hän istutti minut penkille ja viskasi takkinsa pois, aloin epäröimään. Vaikka olin kotopuolessa peseytynyt kenen tahansa salamurhaajan seurassa, en tosiaankaan haluaisi käydä suihkussa lähes tuntemattoman Kaartin armishgun kanssa siinä samalla, kun pysyin tuskin jaloillanikaan. Ivera huomasi ilmeeni ja virnisti, ehkä jopa hymyili.

“Kummankin täytyy käydä suihkussa etkä sä pysy jalkeilla”, hän totesi ja katsahti minuun sitten viekkaasti. “Mutta jos nyt tuntuu niin pahalta olla alasti mun edessäni, voidaan me alusvaatteillakin mennä.” 

“Voitko sä edes esittää, ettet pidä seurastani?”

“Mitä jos pidänkin?”

“Olen salamurhaaja.”

“Olit. Sitä paitsi anna mun pitää vähän hauskaa.”

Mulkaisin Iveraa ja tiputin käsiraudat käsistäni ennen kuin riisuin paitani. Ivera vain vilkaisi niitä ja jätti asian kuitenkin huomiotta. Olin hieman pettynyt siitä, ettei Ivera ärsyyntynyt. 

Pyöräytin sideharson ympäriltäni ja viskasin sen penkille, jolle olin jättänyt muutkin vaatteeni. Katsahdin peiliin epävarmana siitä, mitä minun pitäisi ajatella. En ollut montaa kertaa ollut näin veressä, eikä se koskaan ennen ollut ollut omaani.  Verta oli raitana otsassani ja poskessani ja vaatteeni olivat aivan veren värjäämät. Käteni näyttivät yhtä pahalta kuin Iveran, paitsi että verta oli olkapäissäni asti. Sitä oli tullut ainakin Iveran käsistä, kun oli hän tainnut yrittää nostaa minua pystyyn. Haava vyötärölläni ei ollut yhtään parempi. Sen ympäriltä oli puhdistettu kaikki veri pois, mutta haava oli ommeltu kiinni hätäisesti, tosin tiukasti ja vaikutti siltä, että sitä olisi korjattu dichare-meghan parannusmagialla. 

Iveran kiusoittelustaan huolimatta jätin alusvaatteet päälleni. Ivera päätti jättää yhtä paljon vaatetta itselleen kuulemma “tasaväkisyyden nimissä”. 

Otin penkistä tukea noustessani seisomaan. Ivera astui lähemmäs. “Tarvitsetko apua?” hän kysäisi, nyt täysin vilpittömänä. Tyydyin nyökkäämään ja nojauduin vasten häntä. Yritin estää itseäni ajattelemasta, kuinka vahvoilta hänen käsivartensa tuntuivat. Hän jätti minut nojaamaan suihkun kylmään rumansiniseen seinään säätääkseen suihkun päälle. Ilmeisesti se ei ollut kovin laadukas. 

Katsoin häntä ehkä liian pitkään uppoutuneena ajatuksiini. Hoikaksi tytöksi hän oli melko lihaksikas. Vatsalihakset piirsivät vatsaan viivoja ja tämän suora ryhti kohensi olemusta. Ihme, jos hänellä ei ole poikaystävää. 

Havahduin, kun päälleni roiskahti lattialle satavaa vettä. Ivera nauroi aidosti ja astui sitten suihkun alle hinkatakseen kasvoistaan verta. Veri valui tummaa laattalattiaa pitkin viemäriin.

Astuin kauemmas seinästä täristen. Vesi alkoi lämmetä, joten se ei tuntunut enää niin lamaannuttavalta, mutta kehoni ei suostunut tottelemaan minua. Nojasin kädelläni seinään yrittäessäni hinkata verta iholtani. 

Kohta Ivera vilkaisi pukkareiden suuntaan ja lähti suihkun alta. 

“Mä tulen kohta takaisin.” Hän lähti tassuttelemaan pois tiputtaen minun vertani lattialle. Annoin itseni valahtaa lattialle. Painoin pääni käsiini ja halasin polviani. Vettä satoi päälleni ja liotti jo kuivunutta verta mukanaan. Suljin silmäni ja huokaisin. Vesi vei huomion jopa kivusta. Ainakin melkein. 

Säpsähdin jälleen, kun tunsin töytäisyn selässäni. Tajusin heti sen olevan Ivera, joka asettui istumaan vasten selkääni. 

“Mene vähän eteenpäin. Mäkin haluan vettä”, hän murahti. 

“On täällä muitakin suihkuja”, huomautin tehdessäni tilaa hänelle. 

“Tämä on ainoa hyvä.”

Haava vyötärölläni sattui etenkin, kun jopa kuumaksi käynyt vesi osui sille. Suojasin haavaa toisella kädelläni ja annoin huomion valua taas veden lämpöön. Suljin silmäni yrittäen nauttia. Kotona vesi oli aina kylmää, eikä suihkuja ollut, vaan vaivainen pesuvati, johon mahtui istumaan sekä sangot, joista kaataa vettä.  

“Kiitos”, Ivera sanoi yhtäkkiä. Hänen hiuksensa kutittivat selkääni. 

“Mistä niin? Munhan pitäisi kiittää sua henkeni pelastamisesta.” En tosin aikonut tehdä sitä. 

“Mutta sä pelastit ensin mut ja sen takia sut piti pelastaa”, Ivera huomautti. ja lisäsi: “Vaikka itsehän sä jäit alakynteen taistelussa.”

“Sä mut olit kahlinnut!” puolustauduin. 

“Niin, mutta kai sä ne raudat olisit saanut jotenkin irti.”

“Mä yritin vapautua niistä, mutta silloin mä kaaduin. Schan sanoi tekevänsä kuolemastani tuskaa.” Viimeisen lauseen lisäsin ajattelematta sen enempää. 

Tuli pitkään hiljaista. Suihku tiputti vettä niskaamme. Jossain vaiheessa viemäriin ei mennyt enää niin punaista vettä. Silti me yhä istuimme siinä. 

“Neljä, voitko kertoa, miten sä päädyin salamurhaajien luo? Sellaisten, jotka ovat valmiita tappamaan sut”, Ivera kysyi viimein. Tunsin hänen selkärankansa omaani vasten ja rauhallisen hengityksensä. Tunsin hänen päänsä koskevan omaani, kun hän ilmeisesti nosti kasvonsa kohti kattoa. 

“Mähän sanoin, että olen Nelia”, sanoin sivuuttaen kysymyksen täysin. 

“Miksi? Neljäksihän kaikki muut ovat kutsuneet sua”, Ivera huomautti kiinnostuneella äänellä. Olin tovin hiljaa ennen kuin huokaisin käyttäen sen hetken sanojen löytämiseen. 

“Eivät kaikki…” mutisin. “Itse mä en enää muista sitä, mutta Schan kertoi myöhemmin. Kun hän löysi mut kadulta ollessani vain viisivuotias, hän lupasi, että jos lähtisin hänen mukaansa, saisin perheen, turvaa ja hyvän tulevaisuuden. Mähän suostuin, koska mulla ei ollut vaihtoehtoja ja olin liian pieni ajattelemaan itse. No, joko en suostunut kertomaan sitä ja olen jo unohtanut sen tai en oikeasti tiennyt, mutta Schan ei koskaan saanut tietää nimeäni, joten hän nimesi mut Neljäksi. Hän olisi tosin saattanut nimetä mut, vaikka olisinkin antanut oikean nimeni. Vanhempana sain tietää, että hän valitsi sen nimen, koska neljä ei ole ensimmäinen luku, eikä yksi kolmesta, ei mitenkään tärkeä, se ei myöskään ole suuri luku, eikä se ole nolla, jonka kaikki muistavat. Neljä on vain numero, jota ei pidetä yhtään mitenkään merkittävänä eikä sitä ikinä muisteta. Joidenkin mielestä se tuottaa huonoa onnea. Eihän se mikään nimi ollut, vaan muistutus siitä, ettei mulla ole merkitystä”, pidin tauon. Ivera oli aivan hiljaa. 

Päätin jatkaa. “Pienenä mä en osannut sanoa 'neljä' tai sitten en ymmärtänyt, että se voisi olla nimeni. Niinpä sanoin aina Nelia. Myöhemmin, silloin, kun mä tiedän tietäneeni, että Neljä on nimeni, päätin vain, että haluan itseäni kutsuttavan Neliaksi. Siinä on jotain omaa. Schan ei koskaan hyväksynyt sitä, mutta Timitri-” heti lausuttuani nimen, jähmetyin. “Yksi joukon nainen sanoi, että on hyvä, että osaan päättää omasta nimestäni. Hän piti sitä rohkeana etenkin ottaen huomioon, millaisessa joukossa kasvoin. Silloin en tajuta, mitä hän sillä tarkoitti, sillä mulla meni vuosia ymmärtää, että se, mitä me tehtiin, oli väärin-” lakkasin puhumasta heti kun ymmärsin sanoneeni ihan liikaa. Ivera ei kuitenkaan sanonut mitään ivallista. En uskonut hänen edes virnuilevan. Hän vain nojasi minuun hiljaa, kallisti päänsä niskaani vasten.

“Kiitos, ettet surmannut mua ja Hecarista.”

Niiden sanojen jälkeen minulle tuli äkillinen tarve lähteä pois suihkuilta. Ivera oli ollut minulle vilpittömän ystävällinen. Mistä se johtui? Ja miksi olin kertonut hänelle niin paljon?

Nousin seisomaan niin nopeasti, että Ivera kellahti yllättyneenä selälleen ja minä jouduin nojaamaan seinään, sillä päässäni heitti. 

“Mitä sä nyt?” Ivera kysyi pyörähtäen jaloilleen. 

“Vie mut nyt vaan niiden tyyppien luo, keitä ovatkaan”, murahdin. Nyt Ivera virnisti taas ilkikurisesti. 

“Ei, en mä oikein vielä haluaisi lähteä, Keltasaapas”, hän sanoi rennosti. Katsahdin häneen kiukkuisesti. 

“Ivera, nyt.” Nappasin oven vierestä naulakosta pehmoisen pyyhkeen, jonka Ivera oli siihen tuonut ja hoipertelin pukuhuoneen puolelle.