Luku 20 ◅▻ Kaikki kostautuu vielä

Syöksähdin pois tieltä, annoin iskun, Ivera väisti, iski ja minä väistin. Nautin siitä, että kylkeni alkoi viimein olla parantunut lukuisten päivien jälkeen. Annoin hyvän iskun kyynärpäälläni, ja vaikka Iveran huulesta kihosi verta, tämä vain virnisti. Töytäisin häntä olkapäälläni, löin vatsaan ja olin heittämässä lattiaan, kun hän kietaisikin jalkansa omieni ympärille ja sai kiskaistua minut nurin. En viitsinyt aivan lyödä kunnolla, mutta löin häntä silti kyynärpäällä kasvoihin leukaan. Hän yritti naulita minut maahan, mutta päätyi vain joutumaan alleni. Potkaisin häntä polvella ja pomppasin jaloilleni. Peräännyin pari askelta ja otin hänet vastaan, kun hän hyökkäsi minua kohti. Väistin iskun niin, että Ivera heilahti ohitseni, mutta onnistui äkkiä vaihtamaan suuntaa. Pienen hetken me väistelimme taitavasti toistemme iskuja, kunnes Ivera kompuroi puolikkaan askeleen ja minä syöksähdin häntä päin. Aioin antaa iskun selkään, mutta löysinkin itseni hänen tukevasta niskalenkistään. 

Löin taakse ja potkaisin kantapäälläni. Osuin, tietysti osuin. 

Heitin Iveran kimpustani mukavan helposti ja iskin tämän maahan. Hän koetti taittaa jalkansa omieni taakse kampatakseen, mutta olin nopeampi ja syöksähdin tämän näkökentästä. 

Ivera nousi jaloilleen hengästyneenä ja etsi minua katseellaan heilautellen häntäänsä kiihdyksissään. 

“No, niin, Nelia!” hän kajautti. Vein jalkani kunnolla alleni kattoparrulla ja valmistauduin loikkaan. Ivera kyllä tiesi, että olin siellä. Olin aikeissa hyökätä, kun pysähdyin. Sydämeni tykytys laantui ja lihakseni rentoutuivat. Yhtäkkiä tajusin, missä olin ja hämmennys valtasi minut. Katsoin Iveraa vaiti ja käännyin sitten kannoillani. 

“Hei, Nelia!” hän kuului huudahtavan, kun livahdin katonrajan ikkunan kautta katolle. Lunta pöllähti kohti maata, kun jalkani lipsahti. En kuitenkaan pelännyt, koska olin tehnyt näin useasti ennenkin. 

Istahdin Kaartintalon katon tasanteelle hengittämään. Minulla oli niin hämmentynyt olo. Minä olin täällä. Noin vain olin loikannut Kaartin puolelle, jaoin heille tietojani ja leikkitappelin Iveran kanssa. 

Olin ollut täällä jo… Kuinkahan kauan? Kaksi viikkoa? Ehkä pidempään… Aika kulki liian nopeasti, aivan liian nopeasti, mutta toisaalta tuntui kuluneen ikuisuus siitä. 

Katsoin sormiani, joiden kynsinauhoihin pinttynyt veri oli alkanut kulua pois ja repeilleet kynnet korjautua. Olin muuttunut. Olin ehkä salamurhaaja yhä tavallani, mutta kaikki oli aivan erilaista. Olin jättänyt Schanin, olin jättänyt heidät kaikki. Olin Kaartin kanssa.

Potkaisin lunta ja katselin, kuinka se pöllähti kimaltaen ilmaan. Kuutamo piirsi varjoni hankeen. Kallistin päätäni, ja varjo teki saman. Olinko koskaan ollut mitään muuta kuin jonkun kasvoton varjo?

“Nelia, tule alas!” Ivera huikkasi. Vilkaisin sen ikkunan suuntaan, josta olin tullut. Ivera kurkoteli ulos nähdäkseen minut. Tämän silmissä näkyi huolta. Käänsin katseeni takaisin pimeään. Nojasin pääni polviini ja annoin lumihiutaleiden laskeutua vähitellen päälleni. Kuuloni tarkentui jonnekin kauas, niin kauas, ettei inehma siihen pystyisi. Kuulin rentoa astelua jossakin, iloista puhetta. Lapset leikkivät, leikkivät kai lumisotaa. 

Milloinkohan viimeksi olin leikkinyt lumessa? Ehkä ennen kuin Mishok kuoli? Varmasti ennen kuin Ranny kuoli. Ei, kyllä se oli ennen kuin Mishok kuoli. Hänen viimeisenä talvenaan olimme pyörineet kaupungilla. Ranny oli kaatanut minut hankeen, ja olimme ryhtyneet painiin. Lunta oli ollut aivan kaikkialla. Muistan, kuinka se poltteli selkääni sulaessaan sille. Olimme heitelleet lumipalloja ja tönineet toisiamme syvään hankeen. Mishok oli epäonnisena saanut lumipallon kasvoihinsa, ja päätyi sitten itsekin mukaan peliin. Nauroimme ratketaksemme ja leikimme iltaan saakka. Koskahan olin viimeksi nauranut niin? Ehkä juuri silloin.

Katto kolahti, kun Ivera tarrasi jyrkän harjan reunaan. Hän vilkaisi minua vilauttaen häkeltyneen hymynkareen ja kiskoi itsensä tasaantuvalle katolle. 

“Huh, kuinka teit tuon niin helposti?” hän naurahti kömpelösti. 

Vilkaisin häntä vaiti. Ei minun tarvinnut vastata hänelle, koska hän tiesi kuitenkin. Tosin, en olisi muutenkaan vastannut, vaikka olisi tarvinnut. Olin lapsesta saakka kulkenut kattoja pitkin. En ollut parhaimpia, mutta olin minä hyvä. Olin kasvanut leikkien Rannyn kanssa katoilla, olimme tönineet toisiamme ja yrittäneet pudottaa. Kummankaan mielessä ei ollut käväissyt ajatustakaan siitä, mitä tekisimme, jos jompikumpi todella putoaisi. 

Ivera vääntäytyi istumaan vierelleni. Hän tärisi aavistuksen. Olihan täällä kylmä. Oikeastaan hyytävää. 

“Joten, tiedän, ettet aio puhella tunteistasi, joten sanonpahan vain, että voisitko mitenkään olla häipymättä katolle, jos haluat yhtäkkiä omaa rauhaa”, hän yritti hymyillä, muttei aivan jaksanut. 

“Mikä saa sut koko ajan yrittämään olla positiivinen?” mutisin. Hänen violeteista silmistään sammui jokin ilon kipinä. 

“Jonkun täytyy. Nelia, sä olet murhaaja, ja kaikesta huolimatta mä kyllä käsitän sen. En aio antaa sun kuolla noin vain, joten mun on työskenneltävä sen eteen, että kaikki menee oikein. Luuletko muka, että tästä tulisi yhtikäs mitään, jos vastaisin kaikkiin tiuskaisuihisi samalla mitalla? Sun ei tarvitse pitää musta, mutta sun on siedettävä mua, ymmärrätkö?” hän katsoi minua, kunnes katsoin takaisin. Hänen alahuulensa oli aavistuksen mutrussa ja kulmansa kurtussa. “Vaikka rakastan työtäni, en aina ole varma, miksi olen Kaartissa – tai no, kukapa on – mutta sä ehkä voit antaa työlleni merkityksen.”

Tarkastelin hänen silmiään epävarmana. Pohdin hänen sanojaan ja mietin, miksi hän kertoi minulle kaiken minkä kertoi. 

“Olen mennyttä, tiedäthän?” ääneni kuului silkkana kuiskauksena. “Olen vain lisäajalla, kuten Schan sanoi.”

Ivera pudisti päätään niin varmana, että miltei uskoin häntä. “Etkä ole. Olet vain eksynyt.”

Pieni lämmön pilkahdus välkähti sydämessäni, mutta pelko peitti sen alleen. Minun kohtaloni oli olla yksin, ja niin ärsyttävä kuin hän olikin, Ivera ei saanut kuolla vuokseni. Käänsin vain katseeni hänen silmistään ja luiskahdin alas katolta ikkunalle. 

“Elä vain satumaailmassasi, armishgu”, tuhahdin ja livahdin takaisin lämpimään ylähuoneeseen, jonka tarkoitus oli kai olla jonkinlainen oleskelutila. 

“Jatkan haaveilemista kyllä”, Ivera kuiskasi. 

“Kuulen sut taas”, kerroin vilkaisten kattoon.

“Tiedän sen”, hän kuului hymähtävän, sitten kolina kertoi hänen pyrkivän alas. 

Istuin takan edustalle nauttimaan lämmöstä. 

“Huomasin jo, että näit haltijan tavoin. Edes sä et liikkuisi näin pimeässä näin ketterästi”, hän kertoi hiljaisella äänellä. Nautin siitä, että aistini lähentelivät sitä, mihin olin lapsena tottunut. Toisaalta välillä ne tuntuivat haluavan räjäyttää pääni. Kuluneiden päivien aikana aistini olivat ailahdelleet inehman ja haltijan välillä. Toisinaan kuulin täysin kuten inehma, mutta toisinaan aistini tai jokin niistä kävi niin vahvaksi, että se sai minut voimaan pahoin. Ivera oli joutunut viemään kaiken rautaisen ja voimakkaanhajuisen pois huoneestaan. 

“Haistatko muuten, mitä alakertaan tuotiin?” Ivera asteli luokseni vaatteet lumessa. Nuuhkaisin ilmaa ihmeissäni kysymyksestä, ja tajusin haistavani veren. 

“Ruumiin vai?” tuhahdin. 

Iveran ilme vakavoitui. “Hengittää se kai yhä.”

Lihakseni jännittyivät. Ponkaisin äkkiä taas jaloilleni ja harpoin oven suuntaan. Aistini voimistuivat taas niin, että päätä miltei särki. Kyllä minä sen haistoin. Pinttynyt veri tuoreen alla, kuoleman väkeä. 

Ivera nappasi takkinsa penkiltä ja juoksi kannoilleni. 

“Et kai aio kohdata häntä?”

“Todellakin aion. En tunnista ketään hajusta näin vuosien jälkeen, ja haluan tietää kuka se on”, en katsonut häntä marssiessani portaisiin. En valmistautunut vain puhumaan.

“En tiedä, saatko mennä sinne.”

“Olet ryhmänjohtaja. Saat luvan antaa mulle luvan.”

“Nelia…”

“Älä yritä, Ivera”, sihahdin. Hajut pyörteilivät ympärilläni ja käytävässä kajahtelevat askeleet tuntuivat korvia huumaavilta. Tällaista minä en ollut tarvinnut. Ei näin ennen ollut ollut, joten kai se järjestyisi?

Harpoin määrätietoisesti kohti huonetta, jonka edessä norkoili kaksi vartijaa. Tuskin täysi-ikäiseksikään kasvanut tummalettinen tyttö otti askeleen pysäyttääkseen minut. 

“Naliq, lepo”, Ivera kuului komentavan. “Käymme vierailemassa vankimme luona.”

Tyttö soi minulle epäileväisen silmäyksen ja astui syrjään. Kohotin leukaani määrätietoisesti. Seinään nojaili myös lihaksikas Cory Xilden, kuudennen ryhmän johtaja, joka arvosteli minua avoimen vihamielisesti ja kääntyi sitten Iveran puoleen. 

“Miksi vankisi liikuskelee vapaana täällä?” Coryn matala ääni tuntui uhkaavalta.

“Kuten tiedät, hän ei ole enää virallisesti vanki”, Ivera vastasi tyynesti. 

“Werna ei halua kenenkään käyvän tuolla.”

“Se on kai ainoa syy sille, ettei se ole sellissä, eikö?”

Coryn ilme lujeni. “Ivera, et voi viedä salamurhaajaasi tapaamaan väkeään.”

“Enköhän osaa aivan itse arvioida tilanteen, kiitos vain”, Ivera käänsi katseensa Naliqiin, joka tarkkaili minua epäluuloisesti. “Meidän pitää puhua myöhemmin siitä tehtävästäsi.” Naliq nyökkäsi vakavana ja Ivera oli jatkamassa ovelle, kun Cory pysäytti hänet taas. 

Tutkin Naliqia katseellani päästä varpaisiin. Hänen yllään ei ollut aivan tavanomaista Dyreian Kaartin univormua, vaan sinisen päällystakin alla oli musta ihonmyötäinen kevyillä panssareilla varustettu asu, joka näytti kuuluvan ennemmin soturille kuin sotilaalle. 

“Mikä sun juttusi on?” tuhahdin, kun Ivera vielä väitteli Coryn kanssa. Naliq siristi tummia silmiään ja soi minulle vienon irvistyksen. 

“Olen ensimmäisen ryhmän armishgu”, hän lausui tympeästi. 

Pyöräytin silmiäni liioitellusti. “Jaa, vai olet sä Iveran ryhmää? En mä sitten ihmettele, mikset näytä samalta kuin muut armishgut.”

Tyttö näytti hetken tuohtuneelta, mutta hillitsi sitten hermonsa ja hymyili minulle haastavasti. “Olen vakooja. En ole kuten muut armishgut, vaan harjoittelen ennemmin sun kaltaistesi taitoja, mutta ilman tappamista ja lain rikkomista.”

Räpäytin silmiäni miltei arvostavasti ja hymyilin sitten ylpeästi. “Mukava kuulla-” 

Ivera tarttui olkapäähäni tiukasti. “Nyt mennään.”

Hän avasi oven ja vilkaisi Corya nopeasti ennen kuin astui kanssani sisään. 

Ovi kolahti kiinni, ja Ivera seisahtui taakseni. Hänen hengityksensä tuntui hyvältä niskassani, kun jäin katsomaan likaista miestä, jonka pää riippui eteenpäin. Hengityksestä kuulin tämän olevan tajuton. Tämän kädet ja jalat oli sidottu ja kahlittu tiukasti tuoliin. Kaarti oli kai oppinut minulta, ettei väkeäni ollut järin helppo vangita minnekään. Vartiosto tosin oli säälittävä. 

Saatoin tuntea, kuinka kylmyys valtasi katseeni. Kyseessä ei ollut kukaan piilopaikan vakituinen asukas, mutta tämä oli käynyt siellä joka vuosi niin kauan kuin saatoin muistaa. Minun piti pienen hetken miettiä, mikä hänen nimensä olikaan. Brant, ei, Boren, Birk… Bira, Bira se oli! Höh, kuinka muka unohdin sen? Olin tavannut hänet useasti!

Hän oli pieni, keski-ikäinen, todella hyväkuntoinen mies. Tämän maantienruskeat hiukset olivat alkaneet harmaantua. 

Bira nosti hitaasti katseensa ähkäisten. Kyljessä oli verta. Hänen katseensa pyyhki ensin huoneessa sokeasti ja käväisi minussa ja Iverassa. Ivera astui aavistuksen lähemmäksi ja kumartui puoleeni. 

“Kuka hän on?” hän kysyi niin hiljaa kuin suinkin pystyi. En kääntänyt katsettani miehestä, jonka katse alkoi terävöityä. 

“Bira. Ei vakituisia verwasilaisia”, kuiskasin takaisin. Biran tuoksu leijaili ilmassa, ja panin merkille, että siinä haisi myös Schan. He olivat tavanneet ihan vasta. Schanin ominaistuoksu oli ehkä ainoa, jota en unohtaisi. 

Biran katse terävöityi viimein minuun ja hän vilkaisi Iveraa. 

“No mutta onko se Schanin pikkukynsi? Enpä olisi uskonut, että hän todella puhui totta väittäessään sinun loikanneen Kaartin puolelle”, hänen äänensä oli karkea. Kohotin leukaani vetäen salamurhaajan kuvitteellisen naamion tiiviimmin kasvoilleni. 

“Missä Schan on?”

Bira kallisti päätään ärsyttävän huvittuneesti. “Sinä siis käänsit selkäsi perheellesi ja etsit Schania ilmiantaaksesi hänet vai? Tiedäthän, että sinusta on tullut vapaata riistaa nyt?”

“Tiedän. Laskelmoin kyllä sen varaan”, lausuin ja astelin tyynenä lähemmäs. Ivera astui askeleen minua kohti, mutta pysähtyi kuitenkin. Lihaksiani kutkutti, kun kehoni halusi toimia. Halusin tappaa hänet. Se ajatus lipsahti mielestäni vähän liiankin helposti. 

“Katso nyt itseäsi! Seisot tuolla lailla kaartilaisen kanssa ja leikit, että olet yhtäkkiä niin hyvä”, Bira nojasi minua kohti. Nojasin kasvoni hänen kasvojensa eteen ja kehtasin virnistää. 

“En ole, mutta olen täällä hyvittämässä tekojani.”

Bira pyöräytti silmiään. “Älä viitsi. He heittävät sinut hirteen tai kadulle kynsiimme heti kun eivät enää tarvitse sinua.”

Viha kuohahti sisälläni, mutta en vielä antanut sen näkyä. Siristin silmiäni tietäen, että olin nyt ylempänä. Biralta olin oppinut taistelemaan puukolla. Arpi hänen korvansa vieressä oli minun tekemäni. Hän puolestaan oli silloin yrittänyt painaa puukon reiteeni, mutta Schan oli tullut väliin. Schan inhosi minua, mutta hän ei halunnut, että kukaan tekisi minua toimintakyvyttömäksi. Se olisi hänelle haitaksi. 

“Ei huolta, Bira. Voin kyllä tappaa sut. Voin tappaa teidät kaikki.” Ivera tarttui käteeni. Bira vilkaisi käsiämme, minä vilkaisin Iveraa, mutten sanonut mitään. 

“Kyllä kaikki vielä kostautuu sinullekin, kuten kaikille, ketkä olet ikinä tuntenut. Olet lyhyen ikäsi aikana kylvänyt niin paljon tuhoa, että et mahda päästä kuolemanportteja pidemmälle, ethän, Jumalan Kynsi?”

Ivera säpsähti ja kai lausui kysymyksen, mutta aistini sumenivat niin, etten kuullut. Riuhtaisin käteni hänen otteestaan ja syöksähdin aivan Biran eteen. Pysähdyin katsomaan hänen pahansuopia kasvojaan, jotka arvostelivat minua ylimielisesti. Heilautin kyynärpäätäni ensin, ja annoin Biran horjahtaa rajusti. 

“Nelia!” Ivera tiukkasi ja tarttui ranteeseeni. Riuhtaisin käteni vapaaksi ja tönäisin Iveraa niin lujaa kuin pystyin. Bira nauroi, ja minä löin uudelleen. 

“Hemmetin äijä!” sylkäisin ja löin uudelleen. En jaksanut hillitä itseäni. Kuvittelin saavani hakata Schanin. Tosin eihän sillä ollut mitään väliä, kuka se oli. Hänkin oli syy kaikkeen. 

“Et ole tosissasi!” Ivera tiuskahti ja tarttui minuun. 

“Kuuntele kaartilaista, koira!” Bira ärähti nenä veressä. Tartuin hänen hiuksiinsa ja kumarruin hänen tasolleen. Hän löi otsansa kasvoihini niin, että molempiin sattui, ja sain syyn lyödä uudelleen. 

“Painu hiiteen, Bira! Pidäkin huolta siitä, että he hirttävät sut, tai tulen tappamaan sut omin käsin, enkä aio säästellä”, syljin. Ivera sai minusta tukevan otteen ja riuhtaisi taakse. 

Rinnassani kuohui, mutta en riuhtaissut. Soin Biralle viimeisen tappavan katseen ennen kuin annoin Iveran kääntää minut itseään kohti. Hän pysähtyi tarkastelemaan silmiäni ilmeellä, joka oli ennemmin huolestunut kuin suuttunut. Sitten hän kiskoi minut ovelle ja heitti käytävään. 

“Cory, käy tarkistamassa vankimme tila”, hän antoi käskyn toiselle johtajalle äänellä, joka oli käskynantajan tunteeton ja vahva. 

“Mitä ihmettä siellä tapahtui?” Cory harkitsi, mitä tehdä. Vilkaisin olkani ylitse kylmänrauhallisen ilmeettömänä armishgujen puoleen nenä veressä. Ihme kyllä, nyt he näyttivät vähemmän halukkailta tappamaan minut. 

Ivera kiskoi minua käytävässä, kunnes hän kiskaisi jonkin oven auki ja sysäsi minut huoneeseen. Saatoin aistia suuttumuksen hänestä. 

Kompuroin eteenpäin ja nojauduin sitten vasten työpöytää. Hengitin syvään. Sydämeni hakkasi. 

“Yritin luottaa suhun, ymmärrätkö?” hänen äänensä kihisi. 

Kiepsahdin häntä kohti. Minusta tuntui oudolta. En ollut raivoissani, mutta toisaalta minusta ei tuntunut juuri lainkaan paremmalta Biran hakkaamisesta. 

“Mitä sä oikein kuvittelit?” tiuskaisin. “Että kävisin iloisesti juttelemassa hänen kanssaan hyvistä muistoista?” Kohtasin Iveran palavat silmät, jotka harkitsivat yhä, mitä tehdä. 

Hypähdin istumaan työpöydälle ja huokaisin. “Et repinyt mua heti pois.”

Iveran ilme pehmeni aavistuksen. “En niin.”

Hän asteli hitaasti lähemmäs. Laskin katseeni nyrkkeihini, joissa oli verta. Iveran kengänkärjet koskettivat omiani. En uskaltanut nostaa katsettani, kun tämä kosketti kättäni ja veti sen nyrkkiinsä. 

“Ei se mitään”, hän kuiskasi kuin olisi vakuuttanut sitä itselleenkin. “Ei se mitään.” Tytön peukalo pyörähti kämmenselälläni. Suljin silmäni ja olin hyvilläni siitä, ettei hän nähnyt kasvojani. Hengitin syvään, hengitin Iveran tuoksua. Aistini olivat tasaantuneet taas lähemmäs inehman aisteja, mutta keväisen männikön tuoksu sulatti kaiken kylmän. 

Ivera kääntyi istumaan vierelleni. Annoin hänen istua minua vasten. Muistelin Timitriä ja Rannya, kuinka olin aina saanut nojata heihin, imeä heistä rakkautta ja turvaa. Olin voinut nukkua heidän vieressään tietäen, että olisin turvassa. 

Sitten muistin, että kyseessä olikin Ivera ja hivuttauduin kauemmas. 

“En aio pyydellä anteeksi siitä”, mutisin. 

“Selitän sen jotenkin muille johtajille”, Ivera lupasi, ja jotenkin uskoin häntä. 

Nojasin selkäni seinään. Vilkaisin Iveraa. 

“Olen ehkä tässä, mutta inhoan sua yhä”, kerroin tyynenä. 

“Tiedän”, Ivera hymähti ja vilkaisi minua. Hänen violetit silmänsä heijastelivat himmeän lampun valoa. “Et ole täällä vain, jotta voisimme käyttää sua hyväksi, lupaan sen. Kalla lupasi Timitrille ja muutkaan johtavat eivät halua tapattaa sua.”

Nyökkäsin vaiti. En tiennyt muutakaan. 

Ivera nypläsi hihansa reunaa. “En kerro, että olet Jumalan Kynsi.”

Yllättyneisyys pyyhkäisi lävitseni. “Mikset?”

“Montako olet tappanut?” En olettanut sen olevan seuraava kysymys. Olisi tosin pitänyt tietää. 

“Mitä tiedät Jumalan Kynnestä?”

“Mitä itse?” Ivera katsoi silmiini. “Mikä on totta?”

Harkitsin pitkään. Tämä jos joku oli asia, josta minun ei pitäisi puhua. Toisaalta minä halusin puhua. Olin ollut hiljaa niin kauan. 

“Jumalan Kynsi on salamurhaaja, joka kai olen mä. Olen tappanut… Lukuisia” - kymmeniä olisi oikeampi - “mutta Jumalan Kynnen tapoista kaikki eivät kuulu mulle. Tietääkseni monet salamurhaajat eivät edes tiedä, että kyseessä olen mä. Joka tapauksessa mä olen Jumalan Kynsi.” 

Kaikki Verwasin salamurhaajat olivat osallistuneet koulutukseeni. Jopa osa niistä, jotka olivat asettuneet piilopaikkaamme levätäkseen taipaleensa varrella, kuten Bira. Olin oppinut heidän taktiikkansa. Osasin heidän kaikkien omat uniikit liikkeensä. Siksi Jumalan Kynnen maine oli niin laaja. En se minä ollut, joka oli tappanut yli kaksisataa henkeä. Olin vain noille tapoille annetut kasvot, koska satuin toimimaan samalla tavalla kuin kasvattajani. Bresvick oli opettanut myrkkyjen käyttöä ja Timitri veitsenheittoa. Karikilta olin oppinut nopeat refleksit ja lavastamisen salat. Schanilta miekkataistelun, väistöt, lukot ja murtumattoman naamioni.

Iveran silmien vilpittömyys ja oma rehellisyyteni saivat minut aloittamaan taas pelaamisen. 

Kohotin leukaani viileän arvostelevasti. “Nyt kai pelkäät mua.”

Ivera nojasi taakse ja virne leikitteli hänen huulillaan. “En tietenkään”, hän kehräsi ja avasi suunsa seuraavaan lausahdukseen, mutta jotenkin hän ei heti keksinyt mitään. Sitten hymy syveni ja hän siristi silmiään. “Mistä tiedät, jos pidänkin sellaisesta.”

Kohotin kulmiani. “Yritätkö flirttailla kanssani?”

“Toimiiko se?”

“Ivera, älä”, en aivan saanut ääneeni tarvittavaa vakavuutta, mutta Ivera ymmärsi. Tai no, ainakin uskoin hänen ymmärtävän, vaikka hän nojasikin seuraavaksi minua kohti ylpeä hymy huulillaan. 

“Mähän vain kiusaan vähän, kun olet niin vakava tyyppi.”

Pyöräytin silmiäni. “Ei mulla ole paljon varaa olla hauska.”

“Olet nyt turvassa, joten voit ottaa rennosti.” Sisälläni kuohahti kiukusta. 

“Turvassako? Ivera, ne, jotka haluavat tappaa mut ovat yhä vapaalla jalalla jossain tuolla!” peräännyin oven suuntaan. Iveran ilme valahti, kuin hän olisi ollut pettynyt. 

“Onko sun aina pakko suuttua?” 

Kohotin kulmiani. “No anteeksi, mutta onko sun pakko aina kuvitella, että kaikki on hyvin?”

Hän näytti suorastaan loukkaantuneelta. Suoristauduin ja kohotin leukaani kylmin kasvoin. 

“Voit joko antaa mun olla tai alkaa todella ottamaan huomioon, että joku kuolee ennen pitkää”, lausuin rauhallisesti. 

Ivera pyöräytti silmiään näyttävästi. “Wou, sä taidat sittenkin olla kusipää.”

“Hmh, ehkä olen, mutta ainakin toinen meistä hengittää vielä kuukauden kuluttua.” Enkä se todennäköisesti ole minä. 

“Älä heitä tuota koko ajan. Ihan sama, vaikka niin voisi käydä, älä yritä oikeuttaa kaikkea sillä, että me kuollaan.”

“Olet kai ymmärtänyt jotain väärin”, tuhahdin ja astelin lähemmäs. “En ole täällä hankkimassa ystäviä”, nojasin lähemmäs hänen kasvojaan, joilta pettymys paistoi. “Mä en tarvitse sua, etkä sä ole ystäväni.”

Käänsin hänelle selkäni ja asetin käteni ovenkahvalle. 

“Aha? Eli et tarvitse tukea, kun olet antanut mun nojata itseäsi vasten tai kun me on juteltu?” Tiesin, loukanneeni häntä, koska hänen äänensä oli niin pahansuopa. “Että et halua mua, vaikka annat mun seurata ja vietät aikaa kanssani, vaikka voisit vain hylätä mut.”

Purin hampaani yhteen. Eikö hän todella nähnyt koko kuviota? Jompikumpi meistä kuolisi, ja oli vain ajan kysymys, milloin se tapahtuisi. 

Vilkaisin hänen puoleensa kylmästi. “Kyllä. Olen täällä, koska tarvitsen sua. Ja vain siksi.”