Luku 15 ◅▻ Uusi päivä tai uusi muisto

Aurinko oli jo noussut, kun Robin herätti minut pyörähtämällä unissaan päälleni. Työnsin hänet irvistäen pois samalla kun työnnyin itse aivan sängynpäätyä vasten luodakseni tilaa itseni ja muiden välille. Ivera nukkui patjalla lattialla ja minä, Robin ja Liam nukuimme poikittain leveällä sängyllä. He olivat menneet nukkumaan sängyn vastakkaiseen päätyyn, mutta näemmä Robin oli keksinyt lähteä seikkailemaan yöllä. 

Nousin haukotellen istumaan ja olin hypätä nahoistani, kun tajusin Iveran istuvan työpöytänsä reunalla katsomassa minua. Hänen kulmansa kohosivat ylimielisesti

“Huomenta”, hän sanoi iloisesti. Nostin huultani. 

“Oletko yhä pöllyissä?” murahdin väsyneenä. Tytön silmissä oli liian iloinen hehku. 

Ivera heilautti kättään silmiään pyöräyttäen. “Pffh. Se meni ohi jo illalla.” Panin merkille nyrkkiin puristetun paperin, mutten jaksanut kiinnostua.

Nousin sängyltä varoen herättämästä poikia ja raahustin Iveran luo. Pienen hetken harkitsin läimäiseväni häntä, mutta jätin ajatuksen syrjään, vaikka se tuntuikin houkuttelevalta. Vatsani tuntui ontolta ja tajusin, etten syönyt eilen oikeastaan mitään. Oikeastaan en ollut syönyt pitkään aikaan kunnolla. 

“Onko täällä ruokaa?” kysyin venytellen varoen kylkeäni. 

“Ei tietenkään ole. Mehän käydään joka ikinen aamu kaupassa”, Ivera vastasi sarkastisena. Loin häneen pitkän, tympeän katseen ja marssin huoneen ovelle. 

“Onko täällä muita kotona?”

Ivera pudisti päätään. 

“Hyvä.” 

Hipsin alakertaan ärsyttävän heikoin jaloin. Minulla oli huono olo, mutta tällä kertaa pysyin pystyssä niin hyvin, että pystyin kävelemään keittiöön ja kaivamaan kaapeista siivun leipää ja paketin voita. Voin hieman huonosti yhä, mutta leipä oli niin hyvää, että olisin yhtä hyvin voinut syödä sen kaiken. 

Istuessani keittiötason päällä nauttimassa aamiaista ja katselemassa ikkunasta, hevosvaunut kulkivat talon ohitse ja pysähtyivät kulmille. Kallistin päätäni pienesti, kun vaunuista astunut huppupää harppoi talolle määrätietoisesti. Epäilys lipui mieleeni, mutta ennen kuin ehdin tehdä päätöksiä, lukolta kuului jo rapinaa. 

Hypähdin alas tasolta ja kompuroin heti omiin jalkoihini, kun ovi kävi ja kohtasin tutut kasvot. 

Lausuin kirouksen ja otin vasta ensimmäiset askeleet kohti portaita, kun Rony jo syöksähti tielleni ja heilautti kyynärvartensa ohimolleni niin, että kaaduin. Leukani kolahti pöydänreunaan ja romahdin lattialle sähähtäen kivusta. 

“Tiedätkö, Pikkukynsi, kuka on kohteeni tänään?” Rony murisi polvistuessaan ylleni. 

“Niih, no vaikea sanoa”, vastasin takaisin yrittäen hallita hengitykseni. Haavaan sattui niin, että oli vaikeaa hengittää. 

“Schan halusi hoitaa sinut pois tieltä ennen kuin paljastat mitään”, hän kertoi kumartuessaan ylleni ja naurahti synkästi: “Tiesinhän, että valehtelit. Tapasit Kaartilaisen ja vieläpä loikkasit heidän puolelleen!” Hän painoi kätensä suulleni, ja tiesin hänen hakevan asetta vyöltään. Yritin sysätä Ronyn päältäni jollakin tutulla liikkeellä, mutta kehoni ei kyennyt siihen. Sen sijaan tyydyin kurottautumaan pystympään ja onnistuin iskemään Ronya palleaan. Hän murahti ja kiskaisi henkeä vaivalloisesti. Yritin uudelleen sysätä hänet päältäni, mutten ehtinyt edes yrittää, kun hän tarttui paitani rinnuksiin ja kiskoi minut pystyyn. Hän raahasi minut keittiötason viereen ja löi pääni sitä vasten kivuliaasti painaakseen oikean korvani kylmään tasoon. Pelko lipui mieleeni ja yritin lyödä Ronya kyynärpäälläni osumatta. 

“Ivera, perkele!” karjaisin epätoivoisena. Sain iskun selkääni ja sitten kylkeeni. Haukoin henkeä yrittäen olla valittamatta, mutta kipu heijastui hengityksestäni. 

“Työni on todella helppoa sinun kanssasi. Olethan vasta aloittelija”, Rony murisi, vaikka olikin liittynyt joukkoon vasta pari vuotta jälkeeni, ja olin piessyt hänet useammin kuin muistin laskea. Tänään en vain ollut parhaimmillani. 

Tunsin kylmän metallisen piipun painuvan niskaani vasten. Odotin, että Rony painaisi liipaisinta. 

Alakerrassa kajahti laukaus. 

Minä romahdin polvilleni, kun kehoni ei jaksanut kannatella minua. Minä yhä hengitin. Myös Rony kaatui, mutta hän valutti verta keittiön laatoitetulle lattialle. Täristen kohottauduin pystympään ja käännyin nähdäkseni, mitä oli tapahtunut. Eloton Rony makasi lattialla, Ivera seisoi oviaukossa yöpuvussaan sauhuava pistooli käsissään ja Robin ja Liam tarkkailivat tilannetta portaiden juuresta lautasenkokoisin silmin. Pysähdyin katsomaan Iveran kylmiä kasvoja, jotka eivät värähtäneetkään hänen punnitessaan tilannetta. Vain kiristyneet leukaperät ja synkät silmät kertoivat tämän tuntemasta vihasta. Tunnistin välittömästi, millaiselle ihmiselle nuo kasvot kuuluivat – sellaiselle, joka oli vienyt henkiä ennenkin.

“Mitä helvettiä?” Ivera viimein henkäisi, ja kasvojen kylmyys laantui. 

Kampesin itseni vaivalloisesti pystyyn ja vilkaisin Ronyn ruumista. 

“Tuo on Schanin apuri, vakooja. Rony”, selitin sydän jyskyttäen yhä. Kukaan ei liikahtanutkaan vielä useisiin sekunteihin, kunnes viimein Ivera asteli luokseni ja asetti kätensä olalleni vakavana.

“Sun on mentävä huoneeseeni. Mä hoidan kaiken tämän”, hän sanoi äänellä, jonka piti olla täysin tunteeton, mutta aistin häivähdyksen lempeyttä. 

En sanonut mitään. En kiittänyt, en naljaillut, en tiuskaissut mitään tai kysellyt. Minä vain raahustin heikosti, päässä pyörien portaikkoon kauhistuneen näköisten Robinin ja Liamin ohi ja raahasin itseni ylös. 

Elämästäni vain muutama vuosi oli ollut normaali. Sen jälkeen olin ollut kuin maata useimmille ja nyt... En edes tiedä mitä olen ja mitä aion tehdä

⪻❈⪼

Makasin Iveran sängyllä. En ihan osannut sanoa, liikkuiko mielessäni yhtään mitään vai liikaa kaikkea. Rony oli nyt kuollut. Se oli kai hyvä. Toisaalta en tiennyt, mitä mieltä olla asiasta. En myöskään osannut sanoa, mitä tämä merkitsi tulevaisuudelle. Perheestäni jo yksi oli kuollut vuokseni. Mistä perheestä? Enhän minä enää tiennyt sitäkään. 

Pyörähdin riiputtamaan päätäni sängyn reunan ylitse. Veri pakkautui päähäni mukavasti. Ivera oli tappanut. Ivera oli ampunut Ronyn tuosta noin vain. Se selitti oikeastaan paljon. Ei Ivera ollut mikään tavallinen pieni Kaartin nuori. 

Katseeni kiinnittyi pienelle yöpöydälle, jonka ylälaatikko oli raollaan. En ollut aiemmin nähnyt Iveran koskevan laatikoihin. Pyörähin vatsalleni ja harkitsin vain hetkisen ennen kuin kurkottelin laatikolle ja kiskoin sen auki. Ensimmäiseksi löysin pienen lippaan, josta löytyi Kaartin virkamerkki sekä juhlatilaisuuksissa armishgujen käyttämä rintamerkki. Se ei kuitenkaan ollut se mielenkiintoinen asia, vaan lippaan alle siististi taiteltu, mutta jo kertaalleen mytyksi rypistetty paperi. Pysähdyin kuuntelemaan tarkoin, ettei Ivera ollut ilmaantumassa huoneeseen ihan pian. Sitten nappasin paperin ja taittelin sen auki. 

9.10. Päiväys oli vain parin kuukauden takainen.

Rakas Inid,

“Rakasko?” mutisin puoliääneen. Oliko Iveralla muka joku rakastaja? 

Olen halunnut kirjoittaa sulle jo pitkään, vaikkakin tuskinpa viestini menee koskaan perille… Tuskinpa loppujen lopuksi edes haluan yrittääkään lähettää tätä sulle. 

Asiat menivät ihan perseelleen ja olen siitä vihainen sulle. Vihaan sua sen takia. Olit kusipää, tiedäthän? Siltikään en voi väittää, ettenkö olisi ollut osittain syypää tapahtuneeseen. 

Kun sä olit kadonnut, Terez ei suostunut jättämään mua rauhaan, tosin onko se ihmekään? Olisin voinut menettää työni. En kai menettänyt vain siksi, että Werna haluaa pitää mut Kaartissa. Äiti ja isä halusivat lähettää mut Fe Leziin sukulaisten luokse, mutta kieltäydyin. Eihän se mitenkään muuttaisi mitään. Tietysti kaikki, jotka tietävät, tulevat nyt katsomaan kasvojani ja ihmettelemään, miten olen elossa, mutten pääse sellaisesta eroon missään. En aio kertoa, että se olit sä. 

Liam ja Robin alkoivat käymään täällä taas vasta pari kuukautta sitten. En kai voi syyttää heitä. Eiväthän he susta pitäneet. Ei munkaan olisi pitänyt. Kai heitä eniten pitää kaukana se, millaista silloin oli. En mäkään haluaisi nähdä itseäni.

Ai niin, sähän et oikeastaan tunne Robinia. Se on tyyppi koulusta, Liamin poikaystävä nykyään. Ihan hauska tyyppi. Vähän harmi, että siirryin Kaartinkouluun, tosin Kaartissa menee nyt hyvin… Nyt, kun sä olet lähtenyt. Johtajat alkavat pitää mua enemmän arvoisenaan. Ehkä vain siksi, että kannan sitä helvetin läiskää naamassani lopun ikäni. 

Kek on haukkunut mua nyt kuukausia. Se ei oikeastaan tarkoita pahaa. Varmaan vain on ollut huolissaan. Yrittihän se takoa järkeä päähäni, kun sä riepottelit mua ympäri kaupunkia virkamerkkini vuoksi. 

Ajatella, että siitä on jo vuosi. Hitto, että sä satutit mua. Luulenpa tosin, että mäkin satutin sua aika paljon. 

Silti mä vihaan sua, enkä jaksa ajatella, että sulla olisi ollut syy. Sä käytit mua hyväksesi. Kai olit niin kyllästynyt olemaan aina pohjimmaisena, mutta miksi sen piti olla mä, joka nosti sut pohjalta?

En enää aio rakastua. En jaksa välittää kenestäkään niin paljon, että antaisin sieluni sille. 

Hyvästit on kai jo sanottu… Tai oikeastaan jätetty sanomasta, koska sä vain katosit. Toivon, ettei sua ole tapettu, mutta et silti merkitse mulle enää mitään. 

Kirjeen lopussa ei lukenut nimeä. Siinä oli vain levinnyttä mustetta. Kyynel varmaan. 

Kirje jätti minulle vain lisää kysymyksiä. Olin yhä vähemmän yllättynyt siitä, miten Ivera oli sotkeutunut salamurhaajien keskelle eikä vaikuttanut aivan murtuneelta kaiken paineen alla. Siltikin halusin yhä palavammin tietää, mitä Iveralle oli tapahtunut ennen kuin astuin kuvioihin. Ja kuka ihme oli Inid? 

Jotenkin mielessäni käväisi, että voisin todella jutella Iveralle, mutta sitä en tulisi tekemään.