Tarinoita Gáldenista

Ilta hämärtyi odotettua aiemmin. En muistanut lainkaan, mihin päivä oli kadonnut. Olin kai vain tuijottanut tyhjyyttä sen koko ajan. En voinut kuin ajatella.  Kruunu oli kaatunut. He olivat poissa. He olivat poissa ja minä ja Mel olimme viimeiset jäljellä. Kuinka ihmeessä meidän pitäisi pelastaa maamme kaiken jälkeen? Tuskin edes pystyin ajatella sitä toista seikkaa: Äiti ja isä olivat kuolleet.  Ikävöin kotia. Olin tuudittautunut siihen ajatukseen, että voisimme vielä palata kotiin. Mikä muka enää oli koti ilman heitä? Leirin keskustalla juhlittiin. Väki tanssi ja hoilasi, joi ja herkutteli. Mel oli käpertynyt pienen katoksen suojaan ja yrittänyt sulkea korvansa ryöväreiltä.  Lojuin Aranin pesässä jaksamatta nousta. Katoksen nahka oli pingotettu leiriaukiota ympäröivään rinteeseen ja peitetty sammalilla niin, että useat katokset kätkeytyivät sujuvasti maastoon. Ainakaan täällä en ollut suoraan ryövärien katseiden alla.  Käänsin väsyneesti päätäni, kun kuulin rapinaa...

  “Mennään, mennään!” Mel riippui kädessäni. Hän suorastaan kihisi innosta.  “Joo, joo!” juoksin hänen kannoillaan pientä käytävää pitkin.  Livahdimme keittiöön matalan salaoven kautta pystymättä hillitsemään hihitystä. Keittiö näytti olevan tyhjillään, kun piilouduimme jykevän puupöydän alle.  “No niin, tasolla on leivonnaisia. Nappaa sä vaikka neljä niin mä otan loput”, sihisin valmiina hyökkäämään. Mel nyökkäsi hymyillen etuhampaat alahuulessaan.  “N-Y-T-” “Tytöt, hei.” Löin pääni pöytään. Mel ryömi pöydän alta pikkulapsen kömpelyydellä.  “Äitii!” “Hei, Melmel!” äiti nosti Melin syliinsä ja pyörähti ympäri tämän kanssa. Kun kömmin pois piilosta, äiti katsahti minuun leveä hymy huulillaan. “Ja onkos se pieni taivaslintuni?”  Tanssahtelin ympäri pöydän. “Näetkö, äiti! Me päästiin tänne saakka ihan huomaamatta!” “Näen sen”, äiti hymyili. “Ensi kerralla yrittäkää olla kuulostamatta parvelta räkättisirkkuja”, hän näpäytti hellästi Melin nenää saaden tämä...