LUKU 30 ⤠⤟ Leirituli

 Istuin maagisen nuotion äärellä ryöväriporukan seurassa. Lisää väkeä oli luolan seinustalla syömässä ja juttelemassa. Jotkut tarkkailivat meitä varuillaan ja arvostelevasti. Heitä oli yllättävän paljon, ehkä parikymmentä. Saavuttuamme sisälle Aran oli joutunut käymään puhumassa ulkona heidän kanssaan. Gil oli katsonut heitä kaipausta katseessaan, he olivat mulkoilleet koko seuruettamme avoimen vihamielisesti, enkä epäillyt hetkeäkään, etteivätkö he olisi tunnistaneet meitä. 

“Me aiotaan ylittää Solkerf seuraavaksi”, kerroin syödessäni ihanan lämmintä pataa. Sen maku sulatti minut ja muistutti makuhermojani niiden olemassaolosta. 

“Ylittää?” Rimu ihmetteli. “Ei kukaan ylittäisi sitä näin alkukesästä paitsi kuollakseen. Miksette vain mene lävitse Varjojen solan kautta?”

Rypistin otsaani kysyvänä. 

Gil puolestaan huokaisi: “Niinpä tietysti! Kuinka saatoin unohtaa?”

Aran taputti hänen olkaansa leikkisästi. “Ehkä siksi, että olet unohtanut vähän muitakin asioita väestämme.”

“Mikä on Varjojen sola?” Mel kysyi. Rimu nojautui häntä kohti harmaat silmät kiiluen ja huulillaan salamyhkäinen hymy. 

“Se on Solkerfin itäistä päätä halkova veden täyteinen sola, joka vie koko vuoriston halki. Keskikesänpäivä on ainoa aika, kun sinne paistaa aurinko, ja aina muulloin se on täydellisesti varjojen nielemä. Etenkin me alamaalaiset ollaan käytetty sitä jo vuosikymmeniä päästäksemme Solkerfin läpi turvallisesti. Ei se tosin mikään varsinainen salaisuus ole, ja useimmat matkaajat tietävät siitä, mutta harvat sitä käyttävät.”

“Jos se on täynnä vettä, kuinka meidän muka pitäisi hyötyä siitä? Ei meillä ole mitään venettä”, huomautin. 

“Siellä kulkee lautta kerran päivässä. Matka itse kestää kymmenisen tuntia, ja on ehkä turvallisin tapa päästä ylitse – ja eksyttää Verisudenpiirin”, Gil selitti. “Meidän väkemme tarinoi monista alamaalaisten reiteistä ja salaisuuksista”, hän lisäsi sitten huomaavaisesti. Aran vilkaisi häntä merkitsevästi, muttei sanonut mitään. Hän tosiaan koki Gilin pettäneen heidät. Enkä voinut syyttää häntä. 

Rimu jatkoi tarinointiaan muotoillen valkean liekkiä tarinansa mukaan: “Ensin solan varjoissa näkyy vain violetti lyhty, joka hohtaa usvan lävitse yössä, kun lautta saapuu rantaan. Se tuo mukanaan aavemaisen torven ujelluksen, kun lautturi ilmoittaa saapumisesta. Paikalle eksyneet varmasti kuvittelevat, että kyseessä on aave, ja juoksevat henkensä edestä metsään. Tuskin kukaan palaisi enää, jos jäisi näkemään lautan reunoihin kiinnitetyt kallot – lohikäärmeiden ja máiden kallot!” säpsähdin Rimun huudahdusta ja Mel kavahti kauemmas, kun lieska leimahti häntä kohti pääkallon muodossa. 

Rimu laski liekin nauraen, ja Melkin liittyi mukaan kiusaantuneena. 

Aran katseli tyttöjä rennosti ja nojautui sitten minua kohti. “Puhutaan hetki kahden.” 

Nousin vilkaisten Giliä epävarmana. Hän nyökkäsi luottavaisena, ja uskoin häntä. 

Siirryin Aranin kanssa luolan suulle. Seisoimme hetken vaiti. Se tuntui kummallisen äänekkäältä hiljaisuudelta. Aran nojaili kallioon kädet ristittynä rinnalleen. Siirtelin jalkojani epävarmana. 

“Siskosi on nähnyt kuoleman”, Aran sanoi viimein hiljaa katsahtaen nuotion suuntaan. 

Räpyttelin silmiäni yrittäessäni ymmärtää hänen sanansa. Tai kyllähän minä sen ymmärsin. 

“Meillä on ollut rankkaa”, myönsin. “En muista, milloin viimeksi olen nähnyt hänen nauravan aidosta ilosta”, käänsin katseeni jalkoihini. “Mel on joutunut tappamaan ja hän on joutunut todistamaan kuolemia”, ääneni värähti. 

“Niin olet säkin”, Aran huomautti lempeästi. Vilkaisin häntä. 

“Mä selviän.”

Aran naurahti katkeran oloisesti. “Niinhän me kaikki sanotaan, mutta ei se ole koskaan ollut niin eikä tule olemaankaan. Ei kukaan meistä selviä, jos vain yritämme unohtaa ongelmamme.”

Katselin tyhjyyteen sulatellen hänen sanojaan. 

“Kaikki te olette yhä täällä”, yritin, vaikka ymmärsin kyllä, mihin hän tähtäsi. 

Aran kohotti kulmiaan merkitsevästi. “Luuletko, että kukaan meistä halusi tulla sellaiseksi, kuin me nykyään ollaan? Luuletko, että Gil koskaan halusi tehdä niitä asioita, mitä hän teki? Tai että mä halusin ryhtyä ihmiseksi, joka ajatteli juuri surmata sut ja siskosi isänne tekojen vuoksi?”

Nyökyttelin pienesti vilkaisten hänen silmiään. 

“Älä anna niin tapahtua Meliselle. Äläkä itsellesi”, Aran kosketti olkaani vaatien minua katsomaan hänen silmiinsä. “Älä anna teidän menettää itseänne.”

“Olen jo luvannut suojella Meliä hengelläni.”

“Ei tuo ole sama asia. Vastakohta, melkeinpä.”

Pyörittelin hänen sanojaan mielessäni, ja huokaisin: “En aio hukata itseäni.”

Aran nyökkäsi tyytyväisenä. 

“Pidäkin lupauksesi”, hän virnisti ja huokaisi sitten. “Nyt vakavasti”, hän mietiskeli hetken sanojaan. “Ei me ehkä tunnettu varsinaisesti Nebuilissa ja kannan kaunaa sekä isällesi että Gilille, mutta haluan sun tietävän, että me ollaan valmiita auttamaan, jos törmäätte hankaluuksiin tai tarvitsette turvapaikkaa.”

Hymähdin peittääkseni liikutukseni. Tuntui hyvältä, että Aran oli halukas auttamaan tuosta noin vain. 

“Ei teidän tarvitse”, yritin, koska en halunnut kenenkään kuolevan vuoksemme. 

“Kuten Gil sanoi, mä olen ehkä viimeinen, joka kääntyisi Verisudenpiirin puolelle, enkä tosiaankaan anna heidän voittaa tätä. Niinpä annan kaiken tukeni teille, ja niin antavat monet muutkin täällä. Jotkut itsensä vuoksi, jotkut kansamme vuoksi ja jotkut Gilin vuoksi. Hän ei ehkä ole järin pidetty nyt, mutta hän on yhä perhettä”, Aran vilkaisi Gilin suuntaan. “Pidä hänestäkin huolta.”

Ehdin juuri avata suuni vastatakseni, kun leirinuotiolla kolahti ja kuului kiroilua. Gil. 

“Mikä saa sut kuvittelemaan, että olet oikeutettu istumaan täällä ja syömään ruokaamme?” joku karjaisi. 

Lausuin kirouksen ihmetellen, kuinka näin nopeasti jo koitui ongelmia. Toisaalta minun olisi kuulunut jo tottua siihen.

Aran katsahti syvemmälle luolaan, joka kääntyi aavistuksen ennen valkeaa. 

“Jaha. Paras mennä oikaisemaan vähän”, hän mutisi ja katsahti puoleeni. “Pysy lähellä.”

“En taida ihan vielä luottaa suhun suojelijanani”, totesin lähtiessäni hänen kannoilleen. 

“Ei haittaa. Et voi nyt tukeutua Giliinkään, koska luulenpa, että Bakha haluaa tappaa hänet.”

“Ihan mahtavaa. Et sitten voinut hoitaa väkeäsi kunnolla ennen mukavaa ruokataukoa”, harpoin hänen kannoillaan. 

“Jotenkin ajattelin, että he malttaisivat hetkisen.” 

Nuotiolla oli meneillään tappelu. Gil kamppaili yllättävän taitavasti nuorta vahvan näköistä miestä vastaan. Kukaan ei mennyt auttamaan. Useimmat vain eivät piitanneet tapahtuvasta, muutamat hurrasivat. Kun Aran huomattiin, nousi mekkalaa Gilistä sekä minusta ja Melistä. Sentään kinaavia ei näyttänyt olevan montaakaan, ehkä kuusi. Jotkut puolustivat meitä, tosin he eivät ainakaan auttaneet rauhoittamaan tilannetta. 

Mel oli luolan seinän luona ja Rimu seisoi hänen vieressään pidellen veistä. Ensin kuvittelin, että Rimu uhkaili Meliä, mutta sitten tajusin, että hän suojeli tätä. Ryövärityttö tarkkaili väkeään tuimasti ja selvästi valmiina tappelemaan. 

“HEI!” Aran karjaisi niin, että säpsähdin. Tuli hiljaista, enkä voinut olla vilkaisematta Arania. Tämän kasvoilla oli täydellisen vakava ilme. Oliko hänellä todella niin paljon auktoriteettia, että häntä kuunneltiin näin? 

Aranin tulistunut katse pyyhkäisi väen lävitse. Nuori mies Gilin kimpussa oli pysähtynyt, ja Gil tönäisi häntä väistääkseen kauemmas. Oletin toisen tappelupukarin Bakhaksi, kuten Aran oli sanonut. Jotkut siirtyivät lähemmäksi luolan suuta varmaankin välttyäkseen konflikteilta ja osa niistä, jotka äsken olivat olleet hiljaa, katsoivat Arania kuin tämä olisi jotakin velkaa heille. 

“Mitä te luulette tekevänne?” hänen äänensä oli madaltunut vaarallisen tyyneksi. 

“Mitä itse luulet tekeväsi? Luulin, että me hyökkäsimme prinsessojen kimppuun tappaaksemme heidät!” eteen astui tyttö, jolla oli arpi kasvoillaan. Uskalsin katsoa häntä uhmakkaasti. Hän vilkaisi minua ja tuhahti.

“Niin, kuninkaan vuoksi me menetimme Nebuilin kodin ja väkeämme ja päädyimme tänne!” säesti joku toinen. 

“Ja Gilbertin takia! Helvetti soikoon, Aran!” Bakha ärisi osoitellen Giliä, joka norkoili aloillaan varautuneena. Nenästä tuli verta. “Se petti meidät! Luopio jätti meidät ja heittäytyi ensin Nublereihin ja sitten vieläpä niihin Shailoinilaisiin, jotka ajoivat meidät kaikki pois!” 

Bakhan sanat nostattivat lisää meteliä Gilistä.

Aran odotti tyynenä ja kuunteli. En voinut uskoa, että hän pystyi hillitsemään itsensä niin. 

“Menetin veljeni kuninkaan vuoksi!” joku parahti. 

“Nubler tappoi äitini!” toisen ääni särähti. 

“Menetimme kotimme, kaiken!” 

Sydäntäni riipaisi ja minua suorastaan oksetti. Kaikki tämä oli isän syytä. Kaikki se, mitä tapahtui, oli pohjimmiltaan isäni syytä. 

Kun mekkala taas nousi, Aran nosti kätensä, ja tuli hiljaista. 

“Puhun ensin ja sitten saatte jatkaa metelöintiä, jos niin haluatte, okei?” hän komensi ja perääntyi askeleen vierelleni. “Heti aluksi voin sanoa, ettei kukaan saa uhata ketään heistä. Prinsessat ja jopa Gil ovat nyt turvassa täällä ja kukaan ei tappele heitä vastaan ilman seuraamuksia.”

Hän nipisti nenänvarttaan ja rypisti otsaansa. “Sitä paitsi monet teistä, jotka nyt metelöitte, vastustivat koko suunnitelmaa. Me emme ole tappajia, muistatteko? Edes viha ei saa sokaista meitä niin. Muuttuiko todella niin paljon, kun päätinkin, ettemme tapa heitä vaan otamme turvaan?”

Väki vilkuili toisiaan, osa häpeissään, osa ärtyneinä.

“Ymmärräthän, että Verisudenpiiri etsii heitä? Asetat koko kotimme vaaraan tällä”, huomautti rauhassa samainen nainen, joka oli seissyt ulkona seurassamme. Jotenkin olin kuvitellut, ettei hänellä olisi mitään vastalauseita.

Aran nyökkäsi hitaasti. “Ymmärrän, Mara. Ymmärrän myös sen, että jos prinsessat kuolevat, kaikki on ohi.”

“Mutta emmekö me sitä haluakin? Ettei kuningas enää ikinä palaa valtaan”, joku huomautti. 

Aran vilkaisi minua yrittäen hillitä vihan kasvoillaan, ja tiesin jo vastauksen. Melin katseesta kuulsi surua ja pelkoa. 

“Niin. Niin me halutaan, mutta se ei liity prinsessoihin. Toisaalta prinsessat liittyvät koko Arrilenin tulevaisuuteen. Kai me vielä haluamme palata maahamme? Me kaikki tiedetään, ettei me voida luottaa Verisudenpiiriin hallitsijana. He ehkä auttavat nyt, mutta heidät tunnetaan siitä, miten he säilyttävät valtaansa. Emme halua maata, jossa arvo perustuu väkivaltaan, emmehän?” Kysymykset saivat aikaan kuolleen hiljaisuuden, kuin he eivät olisi tienneet, minkä vuoksi taistella.

“Jos prinsessat selviävät, saatamme saada uuden hallitsijan, joka on paljon parempi kuin Kaspian Vulka. Meillä on nyt koko Arrilenin tulevaisuus täällä leirissämme. Se vaarantaa meidät, mutta heidän lähettäminen matkoihinsa – tai vielä pahempaa, tappamisensa – olisi vieläkin vaarallisempaa pidemmän päälle. Ymmärrän, että me käytimme vaivaa ja aikaa suunnittelemaan ja järjestämään tämän kaiken, muttei se mennyt hukkaan. Näin saatoimme järjestää kaikkien kannalta parhaan tilanteen. Millään muulla ei nyt ole väliä paitsi sillä, että annan teille suoran käskyn: Kukaan ei saa nostaa kynttäkään prinsessoja vastaan.”

Aranin puhe teki vaikutuksen minuunkin. Panin merkille, että hänen katseensa hehkui kultaisena. Hän hallitsi tilannetta kunnioitettavan hyvin. Kuului myötäilevää mutinaa.

“Entä Gil sitten?” Gilin tappelukumppani kysyi. Gil näytti jotenkin eksyneeltä. Kysyvät katseet kääntyivät Araniin.

“Bakha…” Aran näytti jotenkin hämmentyneeltä. Gil sai osakseen tappavia katseilta. “Luulin, että ehdin jo puhua tästä tarpeeksi. Gil on perhettä. Hän on tehnyt vääryyksiä ja saa luvan hyvittää tekojaan ennen kuin voi kuvitellakaan saavansa luottamusta, mutta hän on yhä yksi meistä. Hän on täällä prinsessojen kanssa, joten hän kuuluu heihin. Häntäkään kukaan ei saa tappaa.” Gil katsahti häneen nopeasti. Hän ei ollut sanonut, ettei Giliä saisi satuttaa. Aranin katse kertoi, että hän tiesi, mitä oli sanonut.

Tyytymätön mutina voimistui taas.

Aran astui eteen suoraryhtisenä. “Tiedän, että olette tyytymättömiä ja meihin kaikkiin on sattunut, mutta haluan teidän ajattelevan asiaa. Saatte olla eri mieltä, mutta se ei vaikuta tähän. Olemme aina suojelleet apua tarvitsevia. Siksi useimmat teistä ovat täällä. Nyt se on kaikista tärkeintä. Lupaan pitää meidät yhä turvassa silti. Muistakaa, keitä olette.”

Aranin sanat saivat viimeistenkin ilmeet muuttumaan. Minunkin oli mietittävä, koska hänen viimeinen lauseensa sai minut hämilleni. Olin muuttunut sitten kodin jättämisen jälkeen. Olin muuttunut niin paljon, enkä enää tiennyt, millainen todellinen minä oli. Mutta oliko sen väliä? Paras minä oli toistaiseksi se, joka oli hengissä. 

“Kiitos, Aran”, Gil sanoi hiljaa. Aran nyökkäsi hillitysti. Bakha puolestaan katsahti Giliin. 

“Hei, pätkä, tappelit hyvin.”

Gil soi hänelle haastavan virneen. “Samoin. Otetaan uusiksi joku päivä.”

Räpyttelin silmiäni ihmeissäni. Näinkö helposti tämä todella meni? 

Ne, jotka olivat enimmäkseen vain seuranneet tilannetta, palasivat syömään ja jatkamaan tekemisiään. Ne muutamat, jotka olivat hoitaneet koko mekkalan käytännössä yksikseen, jättivät myös asian, mutta jotkut mulkoilivat meitä yhtä. Viimeiseksi jäi aiemmin puhunut arpinen tyttö, jonka mustat hiukset oli leikattu surkeasti. Hän saattoi olla jo täysi-ikäinen, mutten ollut lainkaan varma. Ei sen tosin ollut väliäkään, koska joka tapauksessa hän näytti täydellisen kyvykkäältä voittamaan minut missä hyvänsä tappelussa.  

“Jos joku kuolee tämän vuoksi, se on sitten sun syytäsi, Aran”, hän sanoi hiljaa. 

Aran nyökkäsi synkeästi. “Tiedän sen, Fiane.”

Tyttö katsahti minuun ilmeettömänä ja nyökkäsi Aranille. “Sitten hyväksyn sen.”

Istuin alas Aranin kanssa. 

“Oletko ihan varma tästä? He tuntuvat arvostavan sua vielä, muttä tämä voi muuttaa sen”, sanoin varovasti. Aran kohautti olkiaan. 

“Olen. Tämä ehkä näytti pahalta, mutta useimmat vain halusivat saada purkaa tunteitaan”, hän katseli väkeä, joka oli palannut juttelemaan. Jotkut jopa hymyilivät minulle. “He arvostavat mua päätösteni vuoksi. Jos väkeni päättää, ettei halua mun johtavan enää, se on sitten heidän päätöksensä. Kehtaanpa tosin luulla, että hekin näkevät sanojeni merkityksen.”

Huokaisin syvään ja vedin Melin kainalooni. Tämä päästi pari vastustelevaa äännähdystä, muttei sitten rimpuillutkaan takaisin pystympään. Virnistin hilpeästi ja pörrötin hänen tukkaansa. 

“Näetkös? Meitäkin vielä kannatetaan”, hymähdin. “Täällä saat olla prinsessa taas.”

Mel vilkaisi minua melko kolkosti. “Niinkö muka näit tuon? He halusivat meidän kuolevan. He haluavat isin kärsivän.”

En osannut kuin painaa poskeni hänen päälakeensa. “Tämä on edes jotain.”