LUKU 26 ⤠⤟ Aamu-usva

Heräsin aamu-usvan aikaan. Myrsky oli laantunut eikä enää satanut. Jo katsomattakin tiesin, että taivas oli raskaan harmaa. Tuuli oli laantunut täysin, ja oli lähes aavemaisen hiljaista. 

Tunsin jonkun nojaavan selkääni ja Gilin painavan viitan osin päälläni. Ilmeisesti olin nukkunut Gilin heittoveitsien kanssa, sillä jokin pieni ja terävä pisti kylkeeni. Pyörähdin varovasti ympäri ja nappasin heittoveitsen laittaakseni sen viittaan kiinni. Gil makasi vieressäni kasvot miltei koskettaen kylmää kiveä teltan seinustalla. Mel uinui toisella puolella sikeästi. 

Asetin viitan kunnolla Gilin päälle ennen kuin kömmin pois teltan suojista. Loppuun palaneen nuotion vieressä kiveä vasten nojasi kaunis, katajasta veistetty jousi, joka sopisi Melin käteen. Gil oli myös aloittanut tekemään nuolta, mutta se oli jäänyt silkkaan puukärkeen. Ostaisimme kunnollisia nuolia varmaan sitten Isjihorista. 

Ulkona sade oli piiskannut maan täplikkääksi. Kuralätäköitä oli siellä täällä ja risuja lennellyt puista. Isompikin oksa oli rysähtänyt luolan lähelle ja näytti siltä, että ylempänä rinteessä olisi vasta kaatunut puu. En ihmettelisi, vaikka myrsky olisi repinyt enemmänkin puita sijoiltaan. 

Kaivoin repusta muonaa, siirsin jousta hieman ja istuin sen viereen kivelle nauttimaan kuivaa ja mautonta ruokaa. En oikeastaan tiennyt, mitä se oli. 

Pian kuului kahinaa, ja Gil asteli luokseni viittaansa kietoutuneena.

“Eikö sulla ole k-kylmä?” hän kysyi hampaat kalisten. Totta puhuen oli. Suorastaan tärisin, eivätkä ohuet vaatteeni lämmittäneet paljon. Viitta ja muut päällysvaatteet olivat kai yhä märät. 

“K-kyllä mä pärjään… Hrrr…” 

Gil naurahti kevyesti ja istui viereeni kietaistakseen viitan toisen laidan olkani yli. Vilkaisin Giliä kysyvänä. Melkein en edes uskonut, että hän tarjosi viittaansa niin suoraan. 

“Me ollaan nyt tiimi, muistatko? Sitä paitsi enhän mä voi antaa kruununperillisen paleltua kuoliaaksi, enhän?” Gil sanoi ja naurahti jotenkin väkinäisesti. 

“Miten on Kulkijan laita? Huolehdit hänestä niin hyvin”, sanoin sarkastisesti viitaten päälläni Melin suuntaan. 

Gil seurasi katsettani ja kääntyi takaisin puoleeni. “No siis… Mel ei oikein anna tilaisuutta olla kiva hänelle. Tai siis onhan hän jo hyväksynyt mun olevan mukana ja puhuukin mulle, mutta ei hän oikeasti luota muhun, tiedäthän? Luulen, että jos teen pienenkin virheen, hän nostaa sen ruman veitsensä kurkulleni.”

“Ja silti teet hänelle jousen? Eli aseen”, naurahdin epäuskoisena. Gil kiristeli hampaitaan katsoen Meliä, joka nukkui kovin rauhallisena teltassa. 

“Ei hän oikeasti mua tappaisi”, Gil tuumi ja kääntyi katsomaan silmiini. “Eihän?” 

Olin pitkään hiljaa katsoen viattoman näköistä pikkutyttöä. “Ei. Hän kyllä arvostaa, että olet kanssamme”, vahvistin epävarmana. Gil ja Mel tulivat ihan hyvin toimeen nykyisin, mutta en voinut olla miettimättä. Jokin Melissä oli muuttunut. Mutta eihän hän sentään mikään tappaja ollut.

Gil huokaisi uupuneena ja tarttui nuotion vieressä lojuneeseen pistooliin. “Käyn metsästämässä niin syödään kunnolla ennen kuin mennään”, hän ilmoitti ja jätti viittansa olalleni ennen kuin lähti luolasta kohti metsää. 

Jäin yksin hiljaiseen luolaan tietämättä, mitä minun pitäisi tehdä. Ei pelkästään sillä hetkellä, vaan myös ylipäätään. Olimme jo lähempänä Isjihoria kuin Notjaa, enkä tiennyt, mitä Isjihorin jälkeen tapahtuisi. Entä Kailesydissä sitten? Olin ollut niin keskittynyt sinne pääsemiseen ennen kuin piirin väki saavuttaisi meidät, etten ollut pohtinut lainkaan, mitä tekisimme sitten. Osasin vain toivoa, että saisimme jäädä sinne – minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tekisimme, jos he ajaisivat meidät pois. Laskin kaiken sen varaan, että kuningattaret Liz ja Zaya sallisivat meidän lepäävän Kailesydin Hergaskova-linnassa. 

Käperryin väsyneenä Gilin viittaan tuijottamaan kuollutta hiillosta. 

Hiilet pitäisi kai haudata, mutta epäilin, ettei sillä olisi järin paljon merkitystä. Kun lähtisimme liikkeelle, sateen sotkemaan maahan jäisi pakostakin jälkiä. Tärkeintä vain olisi liikkua mahdollisimman nopeasti eksyttääksemme kaikki seuraajat kunnes uusi sade pyyhkisi jäljet pois.

Herättyään Mel valitteli kylmyydestä, mutta ilmoitin, etten sytyttäisi uutta tulta vielä. Olisihan se nopeuttanut ruuanlaittoa, mutta tulta en uskaltanut sytyttää ellei olisi varmaa, että Gil toisi riistaa. 

Odotimme Giliä kyllästymiseen saakka. Rutistin viittaa ympärilläni tarkistaessani narulla olevia vaatteitani. Saappaatkin tuntuivat viimein kuivilta.  

Katseeni harhaili luolan suulle saatuani puettua varusteet. Giliä ei näkynyt. Eihän hänelle sentään ollut tapahtunut mitään?

“Äh… Menen etsimään Gilin. Odota sä luolassa – äläkä lähde ulos”, puhuin ja jätin Melin ennen kuin tämä ehti esittää vastaväitteitä. Ryhdyin kiipeämään rinnettä Gilin jälkien perässä. Taivas oli hyvin tumman harmaa. Seurailin jonkin aikaa katkenneita oksia ja painaumia maassa. Gi oli opettanut meitä jäljittämään taidoillaan, joita en ollut tiennyt hänen omaavan. 

Lopulta en löytänyt enempää merkkejä ja onnistuin sotkemaan löytämänikin jäljet niin, ettei niistä saanut enää mitään selvää. Hyvähän se kai oli. Liejuiseen maahan tosin jäi sujuvasti kengänjälkiä. 

Kuljin metsässä kuunnellen jokaista rasahdusta. Kiersin tuulenkaadon juurakon, kompuroin pudonneiden oksien ylitse. Aamu oli jo pitkällä, mutta ohut sumuverho sumensi yhä näkymää. Ilma oli hirveän kalsea. 

Yhtäkkiä havahduin ääniin edestäpäin. En ehtinyt kuuntelemaan sen tarkemmin, kun Gil jo syöksyi esiin kaatuneen puun oksiston lävitse. 

Ase laukesi, ja heittäydyin sivuun. Gil kaatui taakse.

“An! Osuiko suhun?” Gilin ääni oli pelon vääristämä hänen rämpiessään pystyyn oksien seasta. Haparoin jaloilleni henkeä haukkoen. 

“Mitä luulet tekeväsi? Sä melkein ammuit mua!”

“Anteeksi! Mä säikähdin… Ihan sama, nyt meidän on pakko mennä!” Gil laittoi pistoolin vyölleen. Nyt vasta näin, kuinka kauhuissaan hän oli. Hän liikehti hätäisesti ja pystyin kuulemaan hänen hengityksensä tiheyden.

Kohta juoksimme jo kohti notkoa. En tiedä, mitä Gil oli löytänyt, mutten halunnut jäädä ottamaan selvää. Yksikään vaihtoehto ei miellyttäisi minua. 

Kenkäni lappasi vettä sisäänsä lammikosta. Gil vältti täpärästi törmäämästä puun oksaan

“Mel! Kerää tavarat!” Gil huusi jo ennen kuin olimme notkolla. 

“Nyt lähdetään, heti!” säestin. Mel oli jo pian luolan suulla jousen ja reppujen kanssa telttakangas kainalossaan. 

“Mitä tapahtuu?” Mel hämmästeli katse liukuen minusta Giliin, sitten taas minuun ja metsään.

“Nyt ei ehdi. Verisudet ovat jäljillämme”, Gil vastasi yksitoikkoisesti rytätessään Meliltä riuhtaisemaansa telttakangasta reppuunsa.

“Verisudetko?” henkäisin. Heitä ei ollut näkynyt pitkään aikaan. 

Gil nyökkäsi ja patisti meidät juoksuun. “Ovat metsässä, lähistöllä. Päättivät kai viimein tulla itse hoitamaan homman.”

Juoksin niin lujaa kuin jaksoin myrskyn mylläämässä metsässä. Mel sinnitteli kannoillani. En piitannut oksista tai kasveista, jotka löivät minua vasten. Gil ei yleensä säikkynyt näin, mikä sai minut pelkäämään. 

En ehtinyt tajuamaan edelläni kulkevan Gilin pysähtymistä ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Törmäsin Giliin ja sateen pehmentämä törmä petti. Molskahdin kuohuvaan virtaan. Mel tömähti kipeästi selkääni ja virta riuhtaisi hänet heti kauemmas. 

Pääni painui pinnan alle. Virta takertui kehooni, riepotteli minua ympäriinsä. Kurkotin käsilläni ja tavoitin puunrungon, joka poukkoili pinnalla. Kiskoin pääni virran ylle haukkoakseni henkeä. Nyt ainakin oli kylmä ja suussani oli mutaa. Silmiäkin kirveli jo.

“Gil! Mel!” ääneni särkyi kauhusta.

“An!” huuto vastasi. Katseeni poukkoili myrskyn leventämässä virrassa. Kuohut pyyhkivät ylitseni. Olin näkevinäni vilahduksen ruskeasta päästä, kun jokin terävä takertui nilkkaani ja pääni katosi pinnan alle. Kuplat purkautuivat suustani. Jalkani oli jäänyt kiinni veden alla kulkevan puunrungon oksantynkään. Yritin riuhtoa, mutta virta puski jalkaani väärään suuntaan. Kirous pääsi suustani hapen matkassa. Keuhkoja pakotti.

Sitten tukki jumittui hetkeksi kivien väliin ja jalkani lipsahti vapaaksi. Virta heitti minut rungon ylitse. Ponkaisin liejuisesta pohjasta pintaa kohti. Hetken luulin pääseväni hengittämään jälleen, kunnes jokin, kenties aiempi tukki, päätti pyyhkäistä ylitseni. Kaaduin taakse ja pääni kolahti pohjakiveen niin, että silmien takana välkähti tähtiä. Pystyin vain hädin tuskin tarttumaan tukkiin. Pääni nousi pinnalle ja haukoin happea. Yskien raahasin itseni kömpelösti tukille. Käytin kaiken tahdonvoimani kiinni pitämiseen. Virta riepotteli tukkia ja rantatörmä kohoili kallioisiksi seiniksi ympärillä. En voinut kuin antaa joen viedä minua ja toivoa, että se säästäisi minut.