LUKU 24 ⤠⤟ Sielutikari

 “Mulla on jano”, Mel marisi Dyreian petollisessa helteessä läähättäen. Taivaanrannasta meitä kohti lipui ukkospilviä, ja sää oli paahtavan kuuma. Edellisellä viikolla oli satanut monta päivää ja nyt muutaman aurinkoisen päivän jälkeen myrsky lähestyi taas. 

Vähitellen, kun kulkisimme pohjoista kohti, helteinen sää sentään viilentyisi aavistuksen ja lopulta pääsisimme vaikka Kailse-jäätikölle. Tuhahdin itsekseni. Siinäpä vasta olisikin piilopaikka piiriltä. 

“Ei voi mitään. Ei ole juotavaa”, Gil vastasi yhtä uupuneena kuin Melkin. Viimeisin kelvollinen vesipaikka oli ollut eilen. 

“Sähän ne loput vedet joit!” Mel kimitti. 

“Sä joit ihan yhtä paljon ennen mua. Otin vain oman osuuteni”, Gil sovitteli. 

“Älkää jaksako. Kohta vastaan tulee kuitenkin joku juomapaikka”, keskeytin riidan, kun en jaksanut kuunnella sitä jatkuvaa kitinää, jota oli kestänyt päiviä aina Notjasta asti. He keksivät koko ajan jonkin syyn riitelylle. Joskus juomasta, joskus ruoasta, joskus reitistä. Oli ollut jopa parempi silloin, kun Mel oli mulkoillut Giliä avoimen vihamielisesti ja ilmoitellut epäluottamustaan tuon tuosta. Ilmeisesti se, että Gil oli pelastanut Melin Amaralta, oli saanut tämän luopumaan epäluulostaan ja inhostaan. 

Suljin korvani Gilin ja Melin marinalta ja kosketin kyljen haavaa. Razhnan lumous oli korjannut haavan nopeasti siihen saakka, ettei riskiä aukeamiselle ollut. Rupi oli lähtenyt vasta puolentoista viikon jälkeen ja nyt nahka rakensi arpikudosta kyljen reijälle. 

En ollut aiemmin uskonut joutuvani taistelemaan haltijan kanssa. He ovat melko harvinaisia Arrilenissa, enkä oikeastaan ollut edes nähnyt aiemmin montaakaan haltijaa. 

Gil oli kertonut ampuneensa Amaraa puhtaaksi lumotulla rautaluodilla, joka oli kuin myrkkyä haltijoille. Toisaalta haltijoiden veri on parantavaa, joten mikäli Amara vain sai luodin irti, hän olisi jo tähän mennessä täydessä taistelukunnossa. 

Parantavaan vereen mantereenhaltijoiden magia tosin loppuukin. Heille on jäänyt vuosisatojen mantereella elämisen jäljiltä haltijan terävät aistit, suomuiset hännät sekä verensä, mutta luonnonmagiaa he eivät enää kykene hallitsemaan. Kaukana luoteessa sijaitsevilla Hiillossaarilla elävät sueme-haltijat ovat alkuperäisiä muinaishaltijoita, joilla yhä on magiansa. Jos me sinne lähtisimme Kailesydistä ja suemet suostuisivat ottamaan meidät luokseen, olisimme turvassa. He eivät tavallisesti halua puuttua mihinkään mantereen sotilaallisiin toimiin, mutta kauppaa he suostuvat käymään. Verisudenpiirillä ei olisi mahdollisuuttakaan päästä saarille ja löytää meitä, jos luonnonvoimat käännettäisiin heitä vastaan. Sumumeren sankka sumuverho oli osin suemeiden käsialaa, eikä sen läpi voinut päästä ehjin laivoin, mikäli suemet eivät itse päästäisi tulijaa. 

Melkeinpä toivoin, että olisimme lähteneet vain suoraan Hiillossaarelle, mutta mitä sen jälkeen? Emme me olleet varmoja siitäkään, mitä tekisimme Kailesydissä. Pakeneminen ja piiloutuminen oli nyt turvallista, mutta sitä ei voisi kestää ikuisesti. 

Olimme kulkeneet maantietä jokusen päivän, kunnes olimme saaneet kuulla jotakin huolestuttavaa: Verisudenpiiri oli julistanut uuden etsintäkuulutuksen. Viisituhatta kwatia kahdesta prinsessasta ja petturista. Petturista, joka oli oikeasti pettänyt vain Verisudenpiirin ja pysynyt uskollisena maansa kruunulle, joka hänet oli hylännyt. Sellaisesta summasta melkein minunkin teki mieli ilmiantaa itseni. 

Arrilenissa meitä etsittiin. Shaq oli päättänyt vihdoin palata Nebuiliin ja nyt hän oli virallisesti vienyt kruunun. Ja häntä arvostettiin. Vallankaappaus oli ollut raju, mutta vahvaa johtajaa kehuttiin. Shaqin apulainen oli hoitanut taitavasti asioita, ja Shaq oli paikalle saavuttuaan saanut kannatusta, kun hyökkäyksen nostattama tomukin oli viimein hälvennyt. Väki oli avoimempaa, kun Shaq oli ajanut heidät epävarmuuteen lukuisia viikkoja sitten ja saapunut vasta julistamaan arvonsa.

Eräs matkaaja oli puhunut tyytyväisyydestään vallan vaihtumiseen, koska nyt rajalla asuminen ei ollut enää yhtä riskialtista kuin silloin, kun kuningas oli uhannut viedä väkeään laittomasti sen yli. Jotkut olivat puhuneet haluavansa löytää meidät, jotta uusi valta varmistuisi. Toiset pohtivat, että nyt kun kuningas oli syrjäytetty, valta voisi mieluummin siirtyä tyttärille. Joukossa oli ollut sekä arrilenilaisia että dyreialaisia. Oli puhuttu, että kuningas ja kuningatar saattoivat olla kuolleet, mutta kukaan ei tiennyt asiaa varmaksi. Aioin riippua siinä toivon säikeessä loppuun asti.

Olimme jättäneet tiet niin nopeasti kuin pystyimme. En voinut uskoa, että Shaq oli todella pystynyt kääntämään niin suuren osan Gáldenin väestä meitä vastaan. 

Kompuroin ja lensin naamalleni varvikkoon.

“Sattuiko?” Gil pysähtyi äkkiä. Mel ja hän olivat ehtineet jo siirtyä metsässä virtaavan puron luo. Valitus oli ollut ilmeisen turhaa.

Punnersin itseni pystympään.

“Ei, kaikki hyvin.” Mihin minä oikein kompastuin? 

Katseeni siirtyi jalkojeni juureen ja ponkaisin heti pystyyn, tukahdutin kirkaisun. 

Siinä, pitkään heinikkoon kaatuneena lojui valtavan punaturkkisen tamakon raato. Mel ja Gil olivat hetkessä vierelläni. Tamakon silmissä oli kuollut katse ja sen kyljessä oli valtava, punaisesta verestä kiiltävä reikä, josta sisälmykset näkyivät – tai ne, jotka olivat jäljellä. 

Karmivinta oli ylipäätään se, että sen silmät olivat yhä tallessa. Tamakojen silmät ovat niin herkullista ravintoa, että ne häviävät raadolta usein alle tunnissa. 

Vilkaisin ympärilleni tuntien itseni yhtäkkiä hyvin epävarmaksi. “Sen tappanut olento voi olla vielä täällä. Eikä tuollaista tapa mikään tavallinen pieni villisusi.” Villisusilaumat kyllä kaatoivat tamakoita, mutta täällä ei näkynyt jälkiä, jotka olisivat viitanneet useampaan petoon. 

Eläimen turkki kiilsi vielä kuin elävällä, veri oli kirkasta ja- minun oli pakko kokeilla. Painoin tärisevät sormeni sen turkkiin. 

Katsahdin muihin jännittyneenä ja nielaisin palan kurkussani. Uskalsin vain kuiskata:

“Se on lämmin.”

Hiljaisuus laskeutui keskuuteemme. Katsoin tamakoa ja sen kyljessä olevaa haavaa. Jokin sen oli syönyt. Ei se edes raadolta haissut. Nyt tajusin veren hajun ilmassa, enkä voinut uskoa, etten ollut haistanut sitä heti.

“Nyt meidän on mentävä”, Gil tiukkasi epävarmasti.

Juuri silloin tiheästä metsiköstä alkoi kuulua rapinaa. Eikä kyseessä ollut mikään pieni eläin. 

Gil kiskaisi minut lähemmäs ja siirsi Melin väliimme. Hän otti ladatun pistoolin esiin ja alkoi tähdätä aina siihen suuntaan, josta rapina kuului.

“Se kiertää meitä”, hän kuiskasi hampaidensa välistä.

Yhtäkkiä puiden seasta syöksähti esiin valtava olento – hirviö. 

Ase laukesi niin, että korvissani soi. Mel kuului kirkaisevan. 

Gil oli ampunut ohi, ja olento kyyristeli edessämme äristen ja naksutellen kieltään vaarallisesti. 

Sillä oli harmaa nahka, koiramainen kapea, suippo pää, josta huomasin ensimmäisenä leveän, teräviä hampaita täynnä olevan suun. Sen keltaisen ja punaisen kirjavat silmät olivat kohdistuneet meihin ja sen keho oli sairaalloisen laiha ja nivelet vääntyivät enemmän kuin pitäisi. Se tavallaan muistutti laihaa lohikäärmettä, jolta puuttui suomut ja siivet. Pitkät veitsenterävät kynnet olivat painuneet maahan ja sen pienet kulmikkaat korvat olivat uhkaavasti luimussa. 

En minä tiennyt, mikä se oli, paitsi kun tiesin. 

Se oli samanlainen kuin se. Se, jonka Shaq oli vanginnut Shailoiniin.  

Helvetinerämaan peto.

“Gil, ammu!” huusin olion lähestyessä meitä. Se ei vielä hyökännyt, uhkaili vain.

Gil painoi liipaisinta ja luoti ampaisi kohti oliota, joka livahti pelottavan nopeasti sivuun luodin tieltä. Hän lausui kirouksen. Luoteja oli enää neljä, jos Gil oli alun alkaenkaan viitsinyt ladata asetta täyteen. 

“Kiivetkää puuhun. Mä hoidan tämän”, Gil komensi hiljaa katse uponneena sähisevään ja kiljuvaan olioon. Käskin Melin pään liikkeellä erästä puuta kohti. Hänellä ei ollut aikomustakaan vastustaa nyt. 

Gil ampui jälleen, ja hirviö väisti. Väisti toisenkin. 

Peräännyin hitaasti Gilin luota ja vilkaisin äkkiä kömpelösti kiipeävän Melin suuntaan. Hän pääsi jo parin metrin korkeuteen. 

“Kulkija on turvassa. Saat luvan itsekin selvitä tästä”, puhuin hampaideni välistä tarkkaillessani petoa, joka kaarteli uhkaavasti. 

“An, kiipeä nyt. Aion hoitaa tämän itse”, Gil sai sanottua. Sormi tärisi liipaisimella.

“Paras olisi”, peräännyin puun luokse ja olin juuri kiipeämässä, kun peto hyökkäsi. 

Gil horjahti ja kaatui. Hän kirosi vuolaasti. Olio painoi hänet maahan. Pistooli oli lentänyt Gilin ulottumattomiin. 

Peräännyin puuta vasten kauhuissani. En voinut kuin katsoa, kuinka Gil huusi olion kynsien upotessa hänen olkapäihinsä. Kauhu yritti vallata kehoni. Hän ei millään voisi voittaa.

Olento paljasti hampaansa. Sen silmät leiskuivat nälästä.  

Jalkani muistivat jälleen, mihin ne oli tarkoitettu, ja syöksyin liikkeelle kiskoen tikarin vyöltäni. En minä tiennyt, mitä muutakaan tehdä. 

Samassa olio käänsi huomionsa Gilistä minuun. Eikä se aikonut hyökätä. Se vain jähmettyi sijoilleen ja sen katse pysähtyi Sielutikariin. Yhtäkkiä sen olemus muuttui täysin. Pedon käärmemäinen häntä painui koipien väliin ja se lakkasi tyystin ärisemästä. Se liikahti ikään kuin perääntyäkseen.

En jäänyt miettimään, vaan syöksyin liikkeelle ja heilautin tikarin hirviön kaulaa kohti. Terä upposi lihaan, ja olento kirkui. Painoin tikaria kaikin voimin. Terä painui syvemmälle. 

Määrittelemättömän ajan kuluttua tuskan rääyntä vaimeni ja peto nojasi sivulle. 

Repäisin tikarin irti nahasta, jolloin olio romahti maahan. 

Sysimusta veri sotki maan, virtasi korsille ja lehdille, painui niiden välitse pohjamultaan. 

Onnahdin askeleen taakse. Tikari valahti kädestäni. Olin tappanut sen. Se oli kuollut… Oliko se kuollut?

En uskaltanut liikkua tarkistaakseni tilannetta. Ei se näyttänyt hengittävän. Olikohan se hengittänyt alun alkaenkaan?

Gil kömpi murahtaen ruhon alta. Oli se kuollut. Gil sävähti ja tarttui olkaansa. Verta valui revenneelle paidalle.

Silmäni olivat nauliintuneet tuohon iljettävään olioon, jonka minä olin tappanut. Olioon, joka oli säikähtänyt – ei, kauhistunut – ottaessani tikarin esiin. 

Mitä Shaq oli jättänyt sanomatta tai minä ymmärtämättä? Miten Sielutikari saattoi säikäyttää tuollaisen pedon? Sehän oli Helvetinerämaan peto, henkien tähden! Se oli samanlainen hirviö kuin se, joka Shaqilla oli säilössä Shailoinissa. 

Viimein uskalsin siirtyä auttamaan Giliä haavan kanssa. Ei se ollut järin vakava, vaikka verta tulikin huomattavasti. Lumouskorua ei sentään tarvittaisi. 

Tuon oli oltava sama peto kuin Shaqin vangitsema. Paitsi ettei se näyttänyt kuitenkaan aivan samalta.

En tiedä, kuinka peto oli tullut tänne saakka. Helvetinerämaa oli viikkojen matkan päässä, ja meille oli pienestä pitäen kerrottu, etteivät aavikon pedot ikinä lähde mailtaan. Tämä oli jotakin aivan uutta. 

Toivoin, suorastaan rukoilin, että sen lähtö Helvetinerämaalta oli vain kerran koskaan tapahtuva asia. Ihan kuten erään Dyreian aivan Helvetinerämaan kupeessa sijainneen kaupungin, Semrazin, jääminen laajentuneen aavikon peittoon kymmeniä vuosia sitten. 

Ne olivat niitä asioita, jotka tapahtuvat vain kerran.

Mel oli kovin hiljaa kävellessämme. Hän tuijotteli jatkuvasti metsän siimekseen selvästi odottaen, että uusi peto kävisi kimppuumme. Totta puhuen niin odotin minäkin. Gil raahusti joukon hännillä terve käsi pistoolin kahvalla ja toinen viitan alla, jossa tiesin roikkuvan ainakin kaksikymmentä heittoveistä. 

Minä puristin tikariani. Kahvan karkea pinta painui kämmeneeni lohduttavasti. Magian vivahdus värähteli suonissani. Niin oli kai aina ollut, mutta nyt kun yritin löytää rohkeuttani tikarista, tunne voimistui. 

Minun oli saatava lisää tietoa Helvetinerämaan pedoista ja Sielutikarista. Minun oli saatava tietää jos kuitenkin petoja olisi tiedettävästi ennenkin lähtenyt mailtaan. Oliko niitä tapettu ennenkin? Tiesin, että Sielutikarin musta metalli oli peräisin Helvetinerämaalta, muttei se perustellut mitenkään sitä, että peto oli pelännyt sitä.

Huokaisin ja laitoin tikarin pois. Ei tässä parennut ihmetellä enempää ennen kuin pääsisin etsimään tietoa kirjoista. Olisinpa käynyt Notjassa kirjastossa… Tai no, oli vähän kiire selvitä hengissä, ja kirjasto tuskin oli ollut auki keskellä Inesolenin yötä. 

“Mikä muuten on lähin kaupunki täältä?” kysyin vilkaisematta taakseni. Gil ei edes avannut karttaa.

“Lähin ja ainoa kaupunki reitillämme on Isjihor, mutta sinne on vielä ainakin viikko matkaa. Kyliä löytyy, mutta niistä ei saa oikein mitään irti. Eiköhän me pärjätä ilmankin niitä, ellei haluta kuulla uusimpia uutisia.”

“Nehän ilahduttavat aina yhtä paljon”, mutisi Mel. 

“Oletko opetellut kartan ulkoa?” naurahdin jättäytyessäni Gilin vierelle ja päästäessäni Melin ensimmäiseksi. Tämä mulkaisi minua epävarmasti. 

Gil kohautti olkiaan. “Ehkä”, hän myönsi virne huulillaan. “Meidän täytyy kuitenkin vielä kiertää Solkerf, ellemme halua ylittää sitä, mihin mä en kyllä suostu”, Gil lisäsi. “Ollaan jo melko pitkällä kesässä, mutta Solkerfin matalimmatkin vuoret pysyvät lumipeitteisinä loppukesään saakka. Nyt on ehkä vaarallisinta aikaa, kun siellä pauhaa lumimyrskyjä, lumi on jäätynyt kuolettavan liukkaaksi ja lumivyöryt ovat yleisiä. Edes me ei olla niin epätoivoisia, että lähdettäisiin sinne kuolemaan.”

Huokaisin uupumuksesta, turhautumisesta ja kaikesta siltä väliltä. Solkerf oli koko Gáldenin korkein vuoristo. Sen kiertäminen veisi aikaa, jota meillä ei ollut. 

Minun oli jatkuvasti odotettava sydän kurkussa, että meitä vastaan tulisi palkkionmetsästäjiä tai Shaqin meghoja. Sitä oli nähty liikaa viime aikoina. Halusin vain Kailesydiin, kun se oli niin lähellä. Kuulemamme mukaan kuningattaret olivat kieltäneet meidän metsästämisen. Se oli laiha lupaus siitä, että he suojelisivat meitä. 

“Sä se selviytyjä olet… Kierretään”, totesin välinpitämättömänä kuin kyseessä olisi ollut jokin kuka syö viimeisen omenan -tilanne. Gil naurahti, mikä kevensi oloani aavistuksen.

Hän pyöräytti ikävät viillot saanutta kättään kokeillen. 

“Mun pitäisi veistää Melille jokin ase. Onko hän ampunut koskaan jousella?” 

Katsoin häntä hetken rypistäen otsaani. 

“Mihin Mel muka tarvitsee asetta?” 

“Mihinköhän?” Gil siristi silmiään sarkastisesti, “Hmm… Eikö meitä olekin yritetty tappaa jo muutamaan otteeseen? Jos satuit unohtamaan, törmäsimme juuri hevosen kokoiseen petoon, joita voi olla enemmänkin”, Gil korotti ääntään. “Niin, ja mitä kävikään jätettyämme maantiet? ”

“Se palkkionmetsästäjäjuttu tapahtui vain kerran! En mä ajatellut, että heitin Melin sen rotan käsiin…” puolustauduin kietoen käteni puuskaan. Gil tukahdutti hilpeän naurahduksen. 

“Joo, ja sitten sä hyppäsitkin mukaan kuin valmiina lähtemään Verisudenpiirin luo.”

“No siis… Mä- mä yritin pelastaa Melin.”

“Vaikka olin juuri ampumassa? Ja kylkesi oli vielä kipeä.” 

“Hiljaa siitä”, sähähdin saaden Gilin purskahtamaan nauruun. Mulkaisin häntä, mutta aloin itsekin nauramaan. Meitä oli ajettu lähes jatkuvasti aina Notjasta lähdettyämme, mutta me olimme selvinneet. Se oli ollut kaoottista ja hätäistä toisinaan, mutta olimme yhä tässä. Joka ilta olin sytyttänyt nuotion Carimille ja Haroldille. Joka ilta olin polttanut tulta heille. 

Potkaisin kiveä mietteliäästi. Olihan Gil oikeassa. Kuluneiden päivien perusteella Mel tosiaan tarvitsi aseen. Olin laittanut hänet harjoittelemaan magiaansa viimeisten parin viikon ajan Notjan jälkeen, mutta se ei ollut ottanut tuulta alleen. Melin täytyi pystyä puolustautumaan myös itse, koska hänen pienestä puukostaan ei ollut mitään apua oikeassa konfliktissa. Se olisi tarpeellista etenkin, jos Helvetinerämaan petoja olisi enemmän. 

Lisäksi minun pitäisi varmaankin olla varovaisempi. Mutta sekin oli vain idea.