LUKU 12 ⤠⤟ Petos

 “Melise, sinun on saatava voimasi hallintaan. Sinun on edes saatava ne toimimaan”, isi sanoi tiukasti. Pieni Mel istui tuolilla silmät ummessa, otsa keskittymisestä rypyssä. Yksinäinen kyynel valui hänen poskeaan pitkin. Verhot oli vedetty ikkunan eteen, ja yksinäinen liekki lepatti työpöydälle sulavassa kynttilässä. 

“En… En mä pysty”, hän sopersi. Tarkkailin ovenraosta isiä, Shamaania ja viisivuotiasta Meliä, jotka olivat kotilinnan Shamaanille omistetussa työhuoneessa. Yleensä Kulkijan voimat ilmenevät vasta vähän vanhemmilla lapsilla, mutta Mel olikin ihme, joka oli paljastanut voimansa jo kolmivuotiaana.

Isä seisoi ylväänä kädet ristittynä rinnalleen. Hän huokaisi tuskastuneen oloisena ja sivalsi kädellään ilmaa. “Totta kai sinä pystyt!” 

Mel pidätti itkua alahuuli värähtäen.

Sysitummaan koristeelliseen viittaansa sonnustautunut Shamaani katsoi hiljaa isiä ja Meliä. Hän suoristautui irti seinästä huokaisten. 

“Teidän korkeutenne, minun täytyy puhua kanssanne kahden.” He siirtyivät aivan oven viereen.  

“Tiedätte totuuden. Turha painostaa tyttöä näin paljon. Ei hän kuitenkaan onnistu”, Shamaani kuiskasi. Nuori nainen katsoi isääni arvostaen, mutta myös arvostellen. 

Isi vilkaisi täydessä hiljaisuudessa paikallaan odottavaa Meliä. Hänen katseensa pehmeni aavistuksen. “Olet oikeassa, mutta muuten kukaan ei usko.” 

“Ei kaikkien tarvitse tietää Kulkijasta”, huomautti Shamaani lujasti. “Sen ilmoittaminen on vain suuri riski. Useimmat Kulkijat ovat kuolleet lapsena, ja tiedätte sen.”

Isi katsahti häneen näyttäen aikovan ärähtää jotain, mutta sen sijaan hän sanoi hiljaa: “En aio menettää tyttäriäni jonkin typerän magian vuoksi. Virhe on jo tehty, ja Kulkijasta on kuultu. Turhaa sitä on enää peitellä”, hän katsoi Shamaania merkitsevästi. “Nyt on vain pidettävä kaikki hallinnassa.”

Nainen nyökkäsi hitaasti. 

“Niin, se virhe tosiaan on jo tehty”, hän mutisi.

Shamaanin hajamielinen katse vaelteli pitkin huoneen seiniä. Kun se pyyhkäisi oven ohitse, astuin äkkiä kauemmas henkäisten terävästi. Minulla ei ollut lupaa tarkkailla Melin harjoituksia. Eikä sen puoleen salakuunnella missään tilanteessa. 

Isi kuuli askeleeni ja käännähti niin nopeasti ympäri, etten ehtinyt pakoon. 

“Anastasia!” hän huudahti yllättyneenä ja vihaisena. Vai ennemmin säikähtäneenä? Puraisin huultani valmiina isäni läksytykseen. “Tulehan tänne”, hän kuitenkin käski rauhalliseen sävyyn katsottuaan minua pitkään. Shamaani vilkaisi häntä kysyvänä. 

“Hänen on aika kuulla osansa ennustuksesta, jotta edistymme edes joskus tässä”, isi sanoi hiljaa merkitsevä katse silmissään. Shamaani raotti suutaan aikeissa lausua mielipiteensä, mutta nyökkäsikin lopulta. 

Isi kumartui eteeni ja laittoi kätensä olalleni. “An, sinä…”, hän haki vielä sanoja, “Olen jo kertonut, että sinun tehtäväsi on suojella siskoasi kaikelta, mitä ikinä se vaatiikaan.” Nyökkäsin vakavana vilkaisten yhä vaiti istuvaa siskoani. “Se johtuu siitä, että niin henget ovat kertoneet, että sinun kuuluu toimia. Melisen täytyy pysyä hengissä ja turvassa.” 

En vielä silloin ymmärtänyt, mitä velvollisuuteni todella tarkoitti. Olin vain pieni lapsi, joka näki kaiken vielä lapsen viattomin silmin. 

Heräsin vähitellen unesta. Joskus pysyin hetken valveilla, kunnes vaivuin takaisin horrokseen vain herätäkseni uudelleen. Kaikki oli hyvin sumuista, eikä mieleeni painunut mitään, paitsi kahden henkilön kasvot, jotka kävivät luonani. Shaq ja Gil. 

Lopulta avasin silmäni, ja kaikki uneliaisuus oli poissa. Ainoa, mitä tunsin oli kamala pahoinvointi. Ehdin ymmärtää, että minut oli sidottu istumaan tolppaa vasten. Sitten kehoni valitsi oksentaa jalkoihini kaiken sen vähän, mitä oli ollut vatsassani. 

“An? O-oletko hereillä?” kuulin Melin värisevän äänen takaani ja tunsin käden koskettavan omaani. Yritin kääntyä, mutta köydet estivät sen. 

“Mel? Tiedätkö, missä me ollaan?” kysyin syljeskellen oksennuksen rippeitä. Nyt vasta kauhu hiipi kehooni, kun aloin ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Gil oli pettänyt meidät – hän oli pettänyt minut – ja antanut Verisudenpiirin käsiin. 

“En.” Mel myönsi lannistuneena. 

“Olethan kunnossa?”

“On huono olo ja meidät on sidottu tänne, mutta enköhän.” Sarkasmi ei pukenut häntä.

Kävin katseellani läpi isoa huonetta. Puiset seinät olivat harmaantuneet ja kuluneet, ja kivinen lattia oli kylmä. Vasemmalla oli ovi, joka oli varmasti lukossa, ja huoneen nurkissa oli puisia laatikoita ja muutama rahi. Edessäni olevaa seinää koristi mukavasti kallosuden torahampainen kallo sekä ruma nojatuoli. Ikkunat sijaitsivat aivan katonrajassa, eikä niistä nähnyt ulos niitä peittävän punotun ritilän läpi.

En ollut ikinä ollut täällä. Tämä ei ollut talo, jonne Gil oli meidät johdattanut, eikä se näyttänyt miltään tutulta paikalta Nebuilissakaan, mikä sentään oli eduksemme.

“Mitä siellä näkyy?” kysyin Meliltä toivoen, ettei puheemme kuuluisi mihinkään kauemmas. 

“Öö… Muutama laatikko vain ja edessä on pieni ovi. Ei muuta.” Olin aikeissa kysyä Meliltä tarkennuksia, mutta silloin vasemmalla puolellani oleva ovi avautui. Shaq astui huoneeseen kahden Verisutensa kanssa. 

“Aah, olettekin jo hereillä”, Shaq totesi ivalliseen sävyyn. 

Huuleni nousi irveen edes katsoessani häntä. Hän oli niin siistityn näköinen. Hänen vaatteensa olivat täysin puhtaat eikä kasvoillaan ollut yhtään likaa, toisin kuin minulla ja Melillä. Olimme henkemme edestä paenneet tänne, sotkeutuneet erämaassa, nälkiintyneet ja saaneet naarmuja sillä välin, kun Shaq oli saanut peseytyä, syödä hyvin ja lepäillä rauhassa viimeiset viikot odotellen vain, että joku toinen hoitaisi työn hänen puolestaan. 

Shaq pyyhkäisi kädellään tummia hiuksiaan ja korjasi punamustan kirjaillun viittansa muotoa nopealla, määrätietoisella ja kauniilla tavalla hallitulla heilautuksella. Vasta sitten hän suvaitsi tulla minun eteeni. Hän vilkaisi irvistäen lattialla olevaa oksennusta. 

“Varo, etteivät kengät likaannu”, sylkäisin. 

Samassa Shaq polvistui varoen osumasta oksennukseen ja tarttui kovakouraisesti leukaani vääntäen kasvoni itseään kohti. 

“Sinä olet se, joka on vankina, joka ei ole syönyt kunnolla päiviin, joka oli niin typerä, että luotti joskus tapaamaansa ihmiseen ja se, jonka vuoksi olette nyt täällä. Sinä olet alakynnessä, joten ei kannata haastaa minua nyt. Voin tappaa sinut käden heilautuksella”, Shaq puhui vaarallisen hiljaa. 

En antanut periksi, vaikka kaikki hänen sanomansa oli silkkaa totta. Siirsin jalkaani ja potkaisin vahingossa vähän ohi maalista osuen Shaqia reiteen. Hän murahti ja irrotti otteensa leuastani. 

Kohta käsi tarttui kurkkuuni. 

“Opettele osoittamaan kunnioitusta, tai teloitutan sinut!” Shaq ärjäisi. Katsoin häntä kauhuissani harkiten vain sekunnin murto-osan ajan alistumista. 

Olin kuitenkin väsynyt pelkäämään ja antautumaan. Olin väsynyt antamaan muiden riepotella minua mielensä mukaan.

Lopulta tuhahdin ivallisesti: “Kunnioitusta? Ai suako kohtaan? Sähän olet vain muutaman vuoden mua vanhempi!” pilkkasin raivosta kiehuvaa Shaqia. “Niin, ja et sä tekisi sitä. Muuten mä olisin jo kuollut. Ajat sitten”, lisäsin, vaikka Shaqin käsi puristikin kurkkuani jo aika tiukasti. 

“An!” Mel kuului henkäisevän jännittyneenä.

“Kokeillaanko?” Shaq sihisi. Nielin pelon ja puhalsin hitaasti ulos silmät suljettuina. En aikonut näyttää mitään muuta kuin typerää rohkeutta. Luulkoon Shaq minun olevan hölmö. En aikonut antaa hänelle pelkoni tuomaa mielihyvää. Avasin silmäni ja katsoin Shaqia suoraan hänen kirjaviin, lähes punaisiin, silti niin kylmiin silmiinsä. 

“Kokeillaan vain”, vastasin rauhallisena. Shaqin ote hellitti. Hän naurahti kuivasti ja ehkä hieman epäuskoisesti. 

“Sinähän olet sekaisin!” Shaq henkäisi pilkaten ennemmin verisusiystävilleen kuin minulle. “Mutta puhtia kyllä riittää, ja sitä minä arvostan”, hän lisäsi tarkoittaen sanojaan, mutta katsoen minua silti melkoisen inhottavasti. 

Hän kaivoi viittansa alta jotain, jonka hän ojensi kasvojeni eteen. Silmäni laajenivat hämmästyksestä tunnistaessani esineen. 

“Jätit kovin kalliin lahjan minulle viimeksi tavatessamme.” Hän heilutteli minun mustaa tikariani kasvojeni edessä. Katselin sen kiiltävää mustaa pintaa ikävöiden.

“Miten niin kalliin?” kysyin aidosti kiinnostuneena sen enempää harkitsematta sanojani. 

Shaq nauroi epäuskoisena ja laittoi tikarin takaisin viittansa kätköihin. “Etkö oikeasti tiedä? Kanniskelitko tätä mukanasi tietämättä edes, mikä se on?” En välittänyt hänen äänensävystään, vaan odotin vastausta kohottaen hitaasti toista kulmaani. Lopulta Shaq soi sen minulle. 

“Tämä tikari on taottu lumotusta ja timanttiakin vahvemmasta sielukivestä. Siihen on sitoutunut mahtavat taikavoimat, joita vain harvat pystyvät käyttämään. On sääli, että annoit sen minulle niin helpolla, vaikka se kuuluukin sinulle”, Shaq selitti. Olin kysymässä, mitä hän tarkoitti, mutta silloin hän suoristautui osoittaakseen keskustelun päätyneen. 

 “Ottakaa te pienempi. Minä hoidan tämän”, Shaq komensi verisusiaan heilauttaen kättään ja katsahti minuun irvistäen halveksivasti. 

Tunsin kynsieni pureutuvan kämmeneeni päiviä sitten tulleeseen viiltoon, ja lämmintä verta vuoti kämmenelleni. En kuitenkaan välittänyt kivusta. Halusin huomioni pois tästä kaikesta. 

Kuulin Melin huutavan ja käskevän verisusia päästämään hänet irti. Tunsin minun käsiäni pitävien kahleiden irtoavan ja näkymätön voima kiskoi minut pystyyn. Shaq katsahti käsiini ja huomasi veren. Hän tarttui vasempaan käteeni ja työnsi peukalonsa melkeinpä hellästi sormieni väliin niin, että kynteni irtosivat nahasta. 

“Älä turhaan satuta itseäsi”, Shaq sanoi hiljaa äänellä, joka kuulosti jääkylmältä, mutta olisin lyönyt vaikka vetoa, että siinä oli jonkinlaista lempeyttä. Katsahdin Shaqin silmiin. Hän katsoi kättäni kulmat hieman kurtussa ja silmissään kolkko katse, kuin hän olisi ymmärtänyt jotakin. Kun Shaq huomasi minun katsovan häntä, täysi kylmyys palasi hänen silmiinsä. 

Shaq repäisi minut ranteestani liikkeelle ja vei ovesta pitkään käytävään. Onnistuin vilkaisemaan taakseni nähdäkseni, että Meliä raahattiin takanani. Katseemme kohtasivat, ja hänen silmänsä heijastelivat samaa pelkoa ja tietämättömyyttä tulevasta kuin omani.

Verisudet veivät meidät huonosti valaistun käytävän varrella olevaan isoon huoneeseen, jossa löyhkäsi kamalalta. Siellä oli paljon punamustaviittaisia sotilaita, jotka seisoivat vartiossa seinien luona. Oli outoa pitää niin paljon vartiostoa huoneessa, jonka keskellä oli iso monttu. Kurottauduin eteenpäin uteliaana nähdäkseni, mitä montussa oli. 

Heti kun näin sen, minun teki mieli oksentaa – taas. 

Veriset, murjotut ruumiit peittivät taisteluareenaksi suunnitellun montun pohjan. Veri oli tahrinut seinämät, ja tajusin huoneen löyhkän olevan mädän hajua, kuolemaa. Katsoin sivulle, jossa Mel seisoi. Hänkin näki sen. Shaq tarttui leukaani ja väänsi kasvoni eteenpäin katkaisten näköyhteyteni Meliin. 

“Katso”, hän sanoi hiljaa. En halunnut huomioida sitä, mikä seisoi ruumiiden keskellä. Se oli valtava, etäisesti sutta muistuttava peto, jolla ei ollut turkkia, vain kiiltävää nahkaa. Luut paistoivat nahan lävitse. En tiedä, mikä se oli, mutten halunnutkaan tietää. Sillä oli terävät hampaat ja laiha häntä, joka toi mieleeni haltijoiden käärmehännät, paitsi ilman suomuja ja tupsua. Se näytti niin epätodelliselta, niin väärältä. 

“Tuo, on syy sille, miksi teidän täytyy auttaa. Sen avulla olen saanut poistettua petturit ja epätasa-arvoa kannattaneet vallanpitäjät. Kyllähän sinä tiedät, mitä isäsi on tehnyt hallitessaan. Et voi väittää, ettet tiedä, miksi me olemme tehneet tämän. Etkä voi väittää, ettet tiedä, kuinka alempaan kastiin kuuluvat kansalaiset vihaavat häntä.” Niinpä, en voinutkaan. “Kansa itse lähestyi meitä. Kaartikin pyysi, että auttaisimme, että vaihtaisimme vallan. Teitä en halua tappaa, mutta teidän on autettava minua tavoitteessani, jos haluatte elää. Kulkijan voimilla voisimme kutsua kymmeniä tuollaisia. Niiden avulla, Kulkijan avulla, voisimme päättää sodat, korjata Gáldenin epätasa-arvon ja saada valtaa”, Shaq sanoi kovaan, ylistävään ääneen varmistaen, että kaikki paikallaolijat kuulivat. Minun teki mieli vain huutaa: Mitkä sodat? Ei nyt ollut mitään sotia! Silti en voinut kuin tuijottaa petoa. Osalla ruumiista oli Arrilenin Kaartin vihertävät univormut. Sen huomattuani värähdin inhosta ja kauhusta. He olivat Nebuilista. Nuo kaikki ruumiit olivat Arrilenin väkeä, isäni väkeä.

“M-mutta eikö tuo ole Helvetinerämaan petoja?” uskalsin heittää arvaukseni värisevällä äänellä. En voinut olla miettimättä, olivatko vanhempamme noiden ruumiiden keskellä, heitettyinä pedon saaliiksi.

“Kyllä. Se on yksi saavutuksistani - houkutella tuollainen ulos niinkin kuolettavasta paikasta kuin Helvetinerämaalta”, Shaq ylisti itseään karmivan innostuneena. Se inhotti minua. “Jos tuollaisia löytyy Helvetinerämaalta, voimme vain arvata, mitä Kaaosmaa tuo tullessaan.”

Kaaosmaa, Helvetinerämaatakin pahempi paikka. Helvetinerämaa on vain aavikko, joka on täynnä mustaa, paahtavan auringon lämmittämää hiekkaa ja petoja, joita ei voi edes kutsua eläviksi. Siellä ei selviä mikään elollinen hengissä kauaa, eikä kukaan ole tiedettävästi palannut sieltä. Kaaosmaa on jotain vielä pahempaa. Lisää yliluonnollisia petoja, ilmaa, jota ei voi hengittää, pelkkää tomua ja tyhjyyttä. Sitä ei voi oikeasti sanoin kuvailla. Kaaosmaasta on mainittu monissa kirjoissa, mutta kukaan ei tiedä, missä se on. Kuitenkin tiedetään, että se on olemassa ja että sinne pääsee Kulkijan magian avulla. 

“Mä- Me ei ikinä auteta sua. Sä saat itse ratkoa ongelmasi, mutta sä et saa Meliä”, yritin kuulostaa vakuuttavalta, mutta äänestäni kuuli pelon. Shaq naurahti tyhjästi. 

“Murrutte vielä. Sinä murrut vielä”, hän sanoi hiljaa. 

Seurasi hiljaisuus, jonka ajan tuijotin montussa olevaa petoa. Sen tappajan pitkä, kapea kuono ja terävät, pitkät, huulten alta vilkkuvat hampaat kylmäsivät minua. Hetken tuntui siltä, että se olisi tuijottanut minua, kunnes se syöksyi eteenpäin tähdäten kohti vieressäni seisovaa Shaqia. Hän ei värähtänytkään. Pedon kaulaan kiinnitetty ketju pysäytti sen niin, että olento lennähti taaksepäin. Tuijotin olentoa, jonka silmissä oli silkkaa tappamisen himoa. 

Havahduin nykyhetkeen, kun Shaq veti minut liikkeelle daenqe-voimillaan koskematta minuun. En yrittänytkään paeta, koska tiesin, ettei se onnistuisi. Olin pitänyt daenqe-meghoja todella kiehtovina, sillä he kykenevät hallitsemaan mielensä avulla esineitä ja olentoja. Shaq kuitenkin sai minut miettimään asiaa uudelleen. Hän tosin oli tietääkseni nashaqui. He olivat meghoja, joilla on kyky hallita useamman kuin yhden meghatyypin voimia, parhaimmat voivat hallita niitä kaikkia. Nashaquit ovat yleensä arvostetumpia, mutta myös vaarallisimpia meghoja.

Vilkaisin Shaqia pystymättä liikkumaan kunnolla kävelemistä lukuun ottamatta. Siristin pienesti silmiäni huomatessani, että hänen askeleensa horjahtelivat aavistuksen. Se oli niin pientä, että pystyin tuskin huomaamaan sitä, mutta se erottui tarpeeksi selvästi hänen tavallisesta määrätietoisesta kävelystään. 

Daenqet eivät jaksa kauaa pidätellä eläviä olentoja, muistin. Vilkaisin Shaqia vielä kerran pohtien. En voisi voittaa häntä mitenkään hänen ollessa täysissä voimissaan, mutta tällaisessa tilassa voisin jopa pystyä siihen.

Vilkaisin taas Shaqin puoleen. Me olimme nyt tässä. Hän oli tässä. Kaukana Nebuilista mitä hirvein olento mukanaan. Hän oli tappanut kansaani…

Heti, kun Shaq hellitti otettaan, kiepsahdin ympäri ja iskin häntä olkapäälläni rajusti. 

“Mitä teit vanhemmilleni? Ovatko he elossa?” sähisin valmiina uuteen töytäisyyn. Shaq seisoi tyynenä ja antoi verisusilleen käskyn pysyä takana. Mel lausui nimeni, muttei jatkanut.

“En ole tehnyt mitään, mistä olisi sen enempää haittaa”, lausui Shaq hitaasti. Katsoin häntä pitkään. He olivat elossa. Hän ei ollut vahingoittanut heitä. Suljin silmäni pystyen henkäisemään helpotuksesta. He ovat elossa. 

En vastustanut, kun Shaq ajoi minut taas liikkeelle. Ei minun ollut muutenkaan hyötyä vastustaa nyt. Mutta minä tekisin sen lopulta.

⇝⥈⇜

Gilbert norkoili mökin oven suussa tarkkaillen ystäviään, jotka lojuivat lattialla liikkumattomina. Verisudenpiiri tulisi pian hakemaan Anin ja Melisen. Hänen oli vain toivottava, ettei muu talonväki tulisi paikalle ennen Verisudenpiiriä tai kun se olisi talossa. Hän ei ollut aikeissa jakaa palkkiotaan heidän kanssaan – eikä hän myöskään aikonut kokeilla, tappaisivatko he hänet, jos tietäisivät hänen saaneen palkkion. Heti palkkion saamisen jälkeen Gilbertin olisi lähdettävä Shailoinista. Varkaat, joiden kanssa hän oli tehnyt yhteistyötä ja jotka olivat antaneet hänelle katon päänsä päälle, eivät pelkäisi jahdata häntä täällä Shailoinissa ja tappaa hänet. Gilbert tiesi, etteivät he sentään lähtisi hänen peräänsä maailmalle. 

Viimein Verisudenpiiri saapui tavanomaisen arvovaltaisena. Gilbert oli jännittynyt, mutta osasi esiintyä varsin rauhallisena. 

Shaq Nahrakieran seisahtui hänen rinnalleen katsoen lattialla syvässä unessa lojuvia prinsessoja. “Kun lähestyit meitä ja väitit saaneesi heidät kiinni, en todellakaan uskonut kaltaisesi pikkuisen pystyvän sellaiseen”, hän totesi nyökäten hyväksyvästi. Gilbert kohautti olkiaan. 

“Oltiin tuttuja, mutta siitä on kauan”, hän myönsi seuraten katseellaan, kuinka pari verisutta meni Shaqin käskystä hakemaan Ania ja Meliä. Hän toivoi, ettei An heräisi ennen kuin he olisivat kaukana poissa. Hän ei halunnut lapsuudenystävänsä näkevän häntä enää näissä tunnelmissa, eikä hän halunnut enää nähdä tämän petettyä katsetta. Minä tein mitä täytyi, Gilbert ajatteli.

“Eikö heillä muka ollut enempää tavaraa?” Shaq kysyi. Prinsessoilla oli yllään silkat tavalliset, kevään viileisiin päiviin melko ohuet vaatteet ja säkistä tehty reppu, jossa oli joitakin ruuanjämiä ja viltti. 

Gilbert kohautti olkiaan. “An kertoi heidän tulleen ryöstetyksi kaupungissa”, hän kertoi kepeällä äänellä. Shaq vilkaisi häntä epäillen, jolloin voro levitti kätensä. “Olette aivan vapaat tutkimaan mökin, mutta ei täällä ole mitään meidän saaliidemme lisäksi.” Hän vilkaisi jälleen prinsessoja ja heilautti kättään. “Saanko rahani?”

Shaq loi häneen uteliaan silmäyksen. “Onko sinulla kiire jonnekin?” Gilbert vältti hänen katsettaan viisaasti. 

“Sanotaanko vaikka, että mulla on ystäviä, joiden paluuta en jää mielelläni tänne odottamaan. Tarvitsen rahat ja häivyn sitten Shailoinista”, hän kertoi harkitulla varauksella. 

Shaq nyökkäsi hitaasti. “Vai niin. Mahtaisitko olla kiinnostunut liittymään piiriini?” hän kysyi laskelmoidun kainosti. Gilbert yritti peittää vaivaantuneisuutensa. 

“Mitä tapahtuu, jos kieltäydyn?” hän haastoi huomaten kyllä, kuinka ovelle jääneet kaksi verisutta jännittyivät valmiina puolustamaan johtajaansa. 

Shaq katsahti Gilbertiin muka yllättyneenä ja pudisti päätään miltei huvittuneena. “Ei tietenkään mitään. Jos haluat selvitä ongelmistasi omillasi, voit tehdä sen. Kuitenkin, jos haluat turvaa, tukea ja apua, otan sinut mielelläni riveihini.” 

Gilbert seurasi katseellaan, kuinka syvässä unessa oleva An kannettiin ulos. Hänellä oli ollut todella ikävä ystäväänsä, mutta nyt kaikki oli toisin. Eivät he olleet enää lapsia. Heidän välillään oli ollut vaikka mitä silloin. Nyt he eivät olleet mitään velkaa toisilleen. 

Gilbert pani merkille, että Meliseä kantava Verisusi vilkaisi häntä kankeasti, miltei kuin varoittaen. Ei Gilbert tosin tarvinnut mitään varoitusta. Kyllä hän tiesi jo, mikä oli totuus Verisudenpiirin taustalla. 

Hän nyökkäsi arvokkaasti piirin johtajalle. “Kiitos tarjouksesta. Arvostan sitä, todella”, hän yritti olla vilkaisematta Anin perään. Tämä näytti niin pieneltä ja heiveröiseltä laihduttuaan vakavasti Verisudenpiirin hyökkäyksen jälkeen ja lojuessaan tajuttomana verisuden käsivarsilla. Silti Gilbert oli ollut oikeassa yhdestä asiasta: raha tosiaan oli tärkeämpää.

“Mutta en voi ottaa sitä vastaan.”

Shaqin kasvot kylmenivät. Gilbert piti pintansa. 

“Mä arvostan työtänne” - vaikka Gilbert olikin tyytyväinen vallan vaihtumisesta, lause tuntui kitkerältä hänen kielellään - “mutta olen ennemmin oman tieni kulkija kuin laumaeläjä.”

Hetken näytti siltä kuin Shaq olisi halunnut surmata Gilbertin siihen paikkaan, vaikka hän säilyttikin ylväytensä ja tyyneytensä varsin hyvin. Lopulta hän kuitenkin vain siirtyi oven luokse. 

“Tarjous on silti yhä voimassa. Luulen, että sinusta tulee vielä suuri osa Arrilenin vapauttamisessa”, hän yritti salaa maanitella Gilbertin mukaan. Tämä kuitenkin kieltäytyi yhä uudelleen tietäen tarkkaan, kuinka hänelle kävisi, jos hän lähtisi Verisudenpiirin johtajan matkaan. Toisaalta, hänellä ei ollut ketään, jolla häntä voitaisiin kiristää.