LUKU 11 ⤠⤟ Shailoin

Heräsin kovaan töytäisyyn. Avasin silmäni unisena ja kohtasin Melin, joka oli kurottautunut ylleni malttamattoman näköisenä.

“Aika mennä jo. Portit avattiin juuri ja kaupunkiin menee paljon väkeä.” Nousin äkkiä istumaan ja pudottauduin alas puusta innosta kihisten. 

“Mennään sitten äkkiä!” 

Juoksimme aukean poikki ja livahdimme kaupunkiin pyrkivien sekaiseen jonoon. Väkeä oli niin paljon, ettei kukaan kiinnittänyt meihin huomiota. Panin merkille, että useimmilla oli tavalliset kaupunkivaatteet, mutta monilla oli myös kulkijoille tyypillisiä turkis- ja nahka-asusteita. Melin uudet vaatteet sekä minun turkisolkaviittani, palkkionmetsästäjän hieman liian isot olkapanssarit, asevyöni jolla oli kaksi veistä sekä Neilyniltä saamani puhdas viininpunainen paita saivat meidät sopimaan joukkoon paljon paremmin kuin aiemmin pitämämme repeytyneet työvaatteet. Silti sydämeni tykytti jännityksestä, kun lähestyimme portteja, joilla vartijat tarkistivat vaunuja ja tarkkailivat jalan kulkevia.

Soljuimme ripeään tahtiin väen keskellä. Puheensorina humisi jossakin mieleni perukoilla. Olin ikävöinyt väkijoukkoa ympärilläni erämaassa vietettyjen viikkojen ajan. Olin tosin uskonut sen tuovan minulle enemmän rauhaa.

“Kuljetan vain heinää torille. Tarvitseeko siitä pysäyttää?” porteille kärryjensä kanssa saapunut vanha mies kuului kysyvän närkästyneenä.

“Se kuuluu vain työhömme”, vastasi rauhallisena yksi vartijoista. 

Minä ja Mel vilkaisimme toisiamme kuin varmistaen, olimmeko valmiit. Sitten me riensimme muun väen joukossa pujotellen kaupunkiin, kun vartijat eivät katsoneet, ja jatkoimme ripeää kävelyä, kunnes muuri takanamme jäi talojen peittoon.

Hypähtelin kierroksen ympäri ihaillen korkeita rakennuksia, ihmisiä kaduilla ja hevosia tien varsilla. 

“Olemme Shailoinissa”, henkäisin hymyillen ja suljin silmäni pieneksi hetkeksi, vain törmätäkseni johonkuhun. 

“Varo vähän, tyttö!” ärähti siististi pukeutunut mies, joka kuitenkin jäi vielä vilkaisemaan olkapanssariani uudelleen ennen kuin riensi jatkamaan matkaa. 

Ehkei Nublerin panssarin kantaminen ollutkaan järkevää. Toisaalta, ainakaan kukaan merkistä tietävä ei uskaltaisi häiritä meitä. 

“Mitä me nyt tehdään?” Mel kysyi juostuaan minut kiinni katsellen ohi käveleviä ihmisiä miltei haltioissaan. Hän oli aina pitänyt kansasta ympärillään. 

Kohautin olkiani. En ollut juurikaan suunnitellut, mitä me Shailoinissa loppujen lopuksi tekisimme. 

“Levätään. Hankitaan jotenkin ruokaa, varusteita, ehkä apua ja sitten hankkiudutaan pois Arrilenista”, luettelin katsomatta Meliin. Meidät oli käsketty pohjoisella Kailsenmerellä sijaitsevalle Hiillossaarelle Dyreian kautta, koska eksyttäisimme siten seuraajat, ja olin päättänyt pyytää matkalla apua Dyreian kuningattarilta. Me jatkaisimme sitä suunnitelmaa.

“Mistä me saadaan ruokaa ja varusteita?” Mel kysyi. 

“Hankitaan enemmän rahaa. Etsitään töitä”, pidin katseeni tiukasti edessä. Suunnitelmani oli niin epävarma, etten halunnut sanoa Melille mitään sen tarkempaa. 

Huomasin erään vanhuksen, joka yritti epätoivoisesti nostaa painavia juureslaatikoita torin kojun pöydälle. Käännyin kojun suuntaan. Gililtä olin oppinut sen verran, että auttamalla saattaisi aina saada rahaa – etenkin vanhuksilta.

“Päivää. Tarvitsetko apua?” kysyin vanhalta mieheltä. Tämä katsahti minuun helpottuneena. 

“Oletpa ystävällinen”, hän totesi rahisevalla äänellä. Mel katsoi minua hämmentyneenä sivusta, kun kiersin kojun puolelle nostelemaan laatikoita. Tunsin tyytyväisyyttä, kun huomasin kipeistä lihaksistanikin huolimatta jaksavani nostella painavat laatikot pöydälle tuosta noin vain. Saatuani työn tehtyä käännyin vanhuksen puoleen pakottaen itseni hymyilemään mahdollisimman iloisesti. 

“Voi kiitos. Mitä voisin tarjota sinulle tästä hyvästä…?” vanhus mietiskeli.

“No… Raha olisi tarpeen”, vastasin kainosti. Herra mietti hetken ja nyökkäsi sitten. Hän kaivoi taskujaan ja ojensi kättään kasa rautaisia kolikoita ryppyisellä kämmenellään. 

“Pystyn antamaan kymmenen tewiä”, vanhus sanoi. Hymyilin niellen pettymykseni. Se oli mielestäni todella vähän, mutta olin ymmärtänyt kymmenen tewin – yhden kwatin – riittävän köyhälistölle päiväksi tai jopa pariksi. Lausuin kiitoksen ja otin rahat miehen kurttuiselta kädeltä vielä kun ne olivat tarjolla. Olihan meillä kuitenkin muutama Neilyniltä saatu kwati ennestään sekä vielä hätävaraksi säästetty koru. Harmi vain, ettei se riittänyt millään kaikkeen tarvitsemaamme.

“Näytät kovin laihalta jopa köyhimpiin matkaajiin verrattuna”, vanhus huomautti äkisti tarkasteltuaan minua katseellaan. Hän otti yhdestä laatikosta ison omenan ja ojensi sen. Tällä kertaa kieltäydyin. 

“Ei, en voi ottaa sinulta näin paljon vastaan”, sanoin päätäni pudistellen. Ei hän olisi täällä torilla myymässä viljelyksiään näin talven jälkeen, jos hänellä olisi paljon annettavaksi. Vanhus naurahti. 

“Älä höpsi. Minulla on vaikka kuinka paljon myytävää”, hän tokaisi ja suorastaan pakotti minut ottamaan omenan. 

“Kiitos, todella. Nyt on mentävä”, sanoin lopulta ja kiirehdin takaisin väkijoukon sekaan Mel kannoillani. Työnsin rahat taskuuni ja varmistin kädelläni, että ne myös pysyivät siellä. Omenasta haukkasin ison palasen ja heitin sen sitten Melille. 

“Tarvitset sitä enemmän kuin mä”, vakuutin, kun hän katsahti minuun epäröiden. 

Olimme saaneet rahaa. Piti enää saada majapaikka. Alle viidellä kwatilla emme pärjäisi pitkälle Shailoinissa, mutta se saattaisi riittää jonkin majapaikan saamiseen ja iltapalaan. 

“Me ollaan kuninkaallisia. Meidän ei pitäisi olla täällä tekemässä kansan sotkuisia töitä”, Mel mutisi puraistuaan omenaa. “Heidän kuuluisi kumartaa meitä ja auttaa ilman, että teemme mitään palvelukseksi.”

Tartuin lujasti Melin käteen ja raahasin hänet sivumpaan väkijoukosta.  Kiepsahdin häntä kohti vieden kasvoni mahdollisimman lähelle häntä. En voinut ottaa riskiä siitä, että joku hukkaveren tai haltijan kaltainen yliaistinen kuulisi meitä. 

“Me ei olla kuninkaallisia enää. Me ollaan pelkkiä karkureita. Ymmärrätkö sä, Mel?” sihisin silmät sekä pelosta että vihasta laajenneina. “Kukaan ei tunne meitä, ja pidämme asian niin, tai me ollaan mennyttä.”

Mel veti kätensä puuskaan ja mutristeli huuliaan myrtyneenä. 

“Me ei enää puhuta tästä, sovittu?” tiukkasin peläten todella, että Mel menisi hölmöyksissään kertomaan jollekin, keitä me olimme. “Et mainitse tätä enää sanallakaan, tai olemme mennyttä. Lupaa mulle.”

Melin mulkaisi minua kerran, mutta järkähtämätön katseeni sai hänet vakavoitumaan. “Joo.” Hän korjasi, kun siristin silmiäni komentavasti: “Lupaan ja vannon, etten enää puhu siitä.

⇝⥈⇜

“An, tuolla on majatalo”, Mel huudahti ja nykäisi hihaani osoittaen kohti komeaa tiilirakennusta.'

“Mennään vain käymään”, huokaisin väsyneenä ja suuntasin tylyä harmaata ovea kohti. Olimme kierrelleet Shailoinissa jo tunteja. Nyt viimeistään se alkoi kyllästyttää. Kaupunki oli suuri, enkä oikeastaan enää tiennyt, mistä olimme tulleet. Tauko ei olisi pahitteeksi ja vielä parempi olisi, jos pääsisimme yöpymään sisätiloihin likaisten ja vaarallisten katujen sijasta. 

Astuimme sisään aulaan, joka oli tupaten täynnä alakerran baarista nauttivia aikuisia ja nuoria. Suuntasin suoraan tiskiä puunaavan koreasti pukeutuneen naisen luo. Huomasin kyllä, miten epämukavasti Mel liikehti.

“Anteeksi, onko teillä huoneita vapaana?” kysyin mahdollisimman asiallisesti. Nainen katsahti minuun jopa närkästyneen näköisenä vieden inhoavan katseensa koko kehoni läpi.

“Tämä on hieno hotelli, eikä mikään satunnaisten maantien matkaajien aitta!” hän tiuskaisi kuin häntä olisi loukattu. Nakkasin niskojani kulmat kurtussa. 

“Mä vain ajattelin-” aloitin. 

“Häipykää täältä, saastaiset katurotat!” nainen huusi. Mulkaisin häntä, mutta käännyin kuitenkin oven suuntaan. En osannut sanoa mitään, joten päätin vain olla hiljaa. Muu väki seurasi tilannetta sivusta mutisten. Astuin ulos hammasta purren. 

“Kuinka törkeää…” Mel mutisi, muttei sentään lausunut ääneen ilmiselvää mietettään. Olemme kuninkaallisia.

“Äh. Mennään”, murahdin väsyneenä ja lannistuneena ja ehkä myös loukkaantuneena. Eniten tunsin oloni nöyryytetyksi. Löyhkäsimme varmasti aivan kamalilta ja näytimme riutuneilta köyhälistön tytöiltä, joilla ei ollut varaa puhdistaa itseään. Juuri nyt me olimmekin sitä. Me olimme menettäneet sen, mitä olimme ennen merkinneet. 

“Hei, An!” Mel nykäisi jälleen hihaani. 

“Mitä?” tiuskahdin väsyneenä. 

“Tuolla on Kaartin väkeä”, hän viittasi kohti Shailoinin suuren kirjaston kiviportaiden juuressa norkoilevia vartijoita. “Me voidaan mennä puhumaan heille ja pyytää apua isille ja äitille”, hän kuulosti toiveikkaalta. Sitä tunnetta en ollut kokenut aikoihin. Toivo.

Nyökkäsin hitaasti ja lähdin astelemaan Kaartin armishguja kohti. “Tule”, sanoin hiljaa. 

Mitä lähemmäs pääsimme, sitä enemmän aloin epäröimään. He olivat niin huolettomia. Kyllähän Shailoinissakin väen pitäisi tietää, mitä Nebuilissa oli tapahtunut. Jos he tietäisivät, kai nuo vartijat olisivat etsimässä minua ja Meliä, jolloin he varmasti tutkisivat ohi kulkevaa väkeä tarkemmin. Jos Kaarti tietäisi, kai se olisi lähtenyt Nebuiliin korjaamaan tapahtunutta vallankaappausta. Mutta täytyihän heidän tietää. Maanteilläkin siitä oli puhuttu ja siitä oli ollut uutisissa.

Siristelin silmiäni tarkastellessani vartijoita. Jokin tuntui olevan vialla. Vaistoni kertoi, ettei heidän puheilleen meneminen ollut järkevää tai ehkä edes turvallista. Vaikka olimme olleet maastossa viikkoja, meidän olisi pitänyt jossakin vaiheessa maanteillä kuulla edes jotain Kaartin vastarinnasta Verisudenpiiriä vastaan. Mutta ei mitään. Kaarti todella oli kääntänyt takkinsa.

Pysähdyin vain kymmenisen metrin päässä vartijoista. 

“Ei”, sanoin päättäväisenä. Meidän olisi pärjättävä omillamme. Jos olisimme saamassa apua, olisimme jo saaneet sitä. 

“Miksi ei?” Mel kysyi epävarmana. 

“Se ei ole turvallista. Osa Kaartista petti kruunun. Loput eivät ole hievahtaneetkaan korjatakseen asiaa. Me odotetaan pääsyä Kailesydiin. Dyreiasta saamme tällä hetkellä varmempaa apua.” Mel ei väittänyt vastaan. Ehkä hänkin ymmärsi, ettei kaikki ollut kohdallaan. Niinpä me jatkoimme matkaa tietäen, että me todella olimme omillamme.

⇝⥈⇜

Raahustin katua pitkin Mel aivan kannoillani, kun silmäni tavoittivat jotain. Vähän matkan päässä edellämme kulki huppupäinen hahmo. Tämä vilkuili välillä taakseen kuin häntä olisi jahdattu. Se ei kuitenkaan ollut se, mikä herätti huomioni, vaan hänen tapansa heilauttaa jalkaansa kääntyessään. Katsoin häntä hetken häkeltyneenä. 

Yhtäkkiä hän lähti juoksemaan. 

“Tule!” sihahdin Melille ja pinkaisin itsekin juoksuun. Minun täytyi saada tuo hiippari kiinni. Halusin tietää, oliko hän se, keneksi häntä luulin. Vai olinko vain niin väsynyt, että kuvittelin asioita?

Pujottelin väkijoukon välistä yrittäen pitää katseeni koko ajan juoksevassa huppupäässä. 

Kohta hän kääntyi varjoisalle kapealle kujalle, jonne häntä seurasin sen enempää ajattelematta.

Hidastin seinien ympäröimänä. “Minne hän meni?” mutisin itsekseni vilkuillen ympärilleni. 

Talojen korkeat seinät kohosivat ympärilläni ja käytävä niiden välissä mutkitteli yhä vain syvemmälle talojen sokkeloon. Olin jo kääntynyt turhan monesta mutkasta. Kadulla haisi märältä ja likaiselta koiralta, ja kauempaa kuuluvat kaupungin äänet ja jostain tippuvan veden liplatus häiritsivät aistejani. Tajusin, ettei Mel ollut enää perässäni. Kirosin hiljaa. Kuinka saatoin hukata hänet?

Heti kun käännyin lähteäkseni, minut kiskaistiin taaksepäin lujaan otteeseen ja tunsin veitsen terän kurkullani. 

“Anna kaikki rahasi ja varusteesi, tai viillän kurkkusi auki, nubler”, kuulin kuiskauksen korvassani liiankin tutulla äänellä. Äänellä, jota en tulisi unohtamaan, ihan sama, kuinka monta vuotta kuluisi ja kuinka paljon se muuttuisi. Onnellinen hymy levisi kasvoilleni. En pystynyt heti sanomaan mitään. Voiko näin edes käydä?

Heräsin ajatuksistani, kun ote minusta tiukentui. 

“Oletko kuuro tai jotain?” poika tiuskaisi niin, että tiesin hänen hampaidensa näkyvän irvistyksessä. Vedin syvään henkeä ja sanoin yhden yksinkertaisen lauseen:

“Gil, se olen mä.” 

Samassa ote heltyi. 

“An?” 

Gilbert pyöräytti minut ympäri nähdäkseen kasvoni. Hän oli kasvanut, hänen kasvonsa olivat terävöityneet ja jotenkin aikuistuneet ja ruskeat hiuksensa tummuneet aavistuksen, mutta hän se todella oli. En voinut enää pidätellä päiviä kestänyttä epätoivon ja väsymyksen tunnetta. Purskahdin itkuun vasten tuttua olkapäätä, jonka olin jo luullut kadonneen iäksi. Täydellisen hämmentynyt Gil kietoi minut halaukseen ja rutisti neljän vuoden edestä. 

“Voi, An. Mitä sä täällä teet? Liittyykö tämä siihen Verisudenpiirin hyökkäykseen Nebuilissa? Tietysti liittyy, eikö vain?” Gil kyseli hiljaa. Nyökäytin päätäni. “Siinä tapauksessa meidän pitää mennä. Mulla on majapaikka tässä lähellä”, hän sanoi ja työnsi minut kauemmas. Nyökkäsin jälleen tietämättä, mitä voisin sanoa hänelle. 

Käännyin ympäri etsiäkseni katseellani Meliä. “Mel? Kaikki on nyt hyvin”, huusin tyhjyyteen. Hetken päästä siskoni tuli esiin laatikkopinon takaa tarkkaillen Giliä kulmiensa alta.

“Hei, Mel”, Gil tervehti lämpimästi. Mel ja Gil eivät olleet koskaan olleet kovin läheisiä. Olihan meidän ja Melin välillä ikäeroa viisi vuotta, ja Gil oli yleensä käynyt linnassa salassa Melinkään tietämättä. Viimeksi Mel oli ollut ehkä seitsemänvuotias. Silti Gil tunsi Melin melko hyvin leikittyään tämän kanssa, kun hän oli odottanut minun palaavan milloin mistäkin, jos hän oli tullut vierailemaan minun ollessani poissa. 

Gil ravisteli päätään yhtäkkiä. “Meidän pitää mennä”, hän sanoi tiukasti ja käski meidät mukaansa.

“Mutta, mitä sä teet täällä?” ihmettelin hymyillen yhä epäuskoisena, mutta Gil ei tehnyt elettäkään vastatakseen. Mel pysytteli koko ajan vierelläni ja puristi rannettani. Gil vilkuili välillä taakseen meihin, muttei kuitenkaan tullut kävelemään vierellemme viedessään meitä pitkin katuja. 

Olin pakahtua onnesta. Oli niin ihanaa nähdä hänet taas. Gilin kadottua olin ollut pitkään jopa vihainen hänelle siitä, ettei hän ollut ilmoittanut häipyvänsä. Jossain vaiheessa olin tuntenut vain ikävää. Enhän minä oikeasti ollut edes tiennyt, oliko hän elossa ja kunnossa. Olin hetkeksi jo hyväksynyt sen tosiasian, että hän saattoi olla kuollut. 

“Mä en luota häneen”, Mel sanoi hiljaa.

Katsahdin häneen yllättyneenä ja hieman ärtyneenäkin. “Mitä? Miksi? Gil on kaverini ja tavallaan sunkin. No, ainakin jossain määrin”, sihahdin varoen, ettei Gil kuulisi minua. 

“Eikö ole vähän outoa, että ensin hän vain katosi muutamaa vuotta sitten ja nyt ilmaantuu yhtäkkiä Shailoinissa juuri silloin, kun mekin ollaan täällä vieläpä Verisudenpiirin jahtaamina?”

Katsahdin häneen nopeasti uskomatta korviani. Kuinka hän kehtasi yrittää syytellä Giliä?

“Usko mihin uskot, mä seuraan Giliä”, tuhahdin lopulta ja kiihdytin vauhtia hieman Melin edelle.

Kaupungin laitamilla saavuimme pienelle kiviselle talolle, jonka ylempi seinä oli puuta vinoine ikkunoineen. Se näytti mielestäni todella masentavalta.

“Menkää äkkiä sisään. Puhutaan kohta”, Gil sanoi hiljaa patistaessaan meitä taloon. “Ja olkaa vain kuin kotonanne.”

Rakennus tosiaan oli pieni. Vastassa oli mökin kokoon nähden iso huone, jossa oli paljon rojua. Pari tauluakin nojaili seinään. Varmasti varastettuja. Likaisen ikkunan edessä seisoi punainen sohva. Peremmällä väliseinän takana oli huone, jonka arvelin keittiöksi. Jyrkät portaat johtivat yläkertaan, joka ei voinut olla järin tilava. Soin portaille pienen irvistyksen. Epäilin, etteivät ne kestäisi painoa. Tämä paikkahan oli pahempi kuin varkaiden piilopaikka Nebuilissa!

Kaikesta kauheudestaan huolimatta mökki tuntui hyvältä. Seisoin siinä, neljän seinän sisällä ja tiesin, ettei mikään pääsisi yllättämään minua. Mel astui vierelleni. Hänen ilmeensä pehmeni ja hän jopa hymyili hiukan. 

“Nyt saat selittää kaiken”, ilmoitin Gilille, kun astelin resuisen kuluneen sohvan luo. Sen punainen kangas oli rispaantunut useasta kohtaa, mutta se oli silti sohva. Istuin alas ja oikaisin jalkani. Suljin silmäni hetkeksi. Gil istui vähän matkan päähän minusta ja Mel suorastaan romahti istumaan lattialle huokaisten syvään. Jalkojani jomotti uupumuksesta, mutta se tuntui vain hyvältä nyt, kun pääsin viimein istumaan.

“Okei. Mitä sä haluat tietää?” Gil kysyi kuin oltaisiin puhuttu aivan arkisesti. 

“Kaiken”, vastasin yksitoikkoisesti saaden Gilin huokaisemaan kärsivään ja katuvaan sävyyn hieman turhan teatraalisesti. 

“Miksi sä lähdit sanaakaan sanomatta? Mitä edes teet täällä?” luettelin päällimmäisenä mielessäni olevat kysymykset.

“Huoh… Silloin neljä vuotta sitten meidän varkaiden piilopaikkaan hyökättiin. Kaarti tuli ja tappoi niin monta meistä kuin sai kiinni. Isäsi… Kuningas halusi osoittaa, että hänellä olisi valtaa jopa muhun ja päästä eroon väestäni. En uskaltanut enää jäädä Nebuiliin. Matkasin joidenkin Nebuilista selvinneiden varkaiden kanssa Arrilenissa, kunnes päädyin Shailoiniin. Täällä mä olen asunut jo jonkin aikaa. Mulla on yhä paljon yhteyksiä alamaailmaan ja täällä on paljon sellaisia, jotka auttavat”, Gil selitti katsomatta minuun, “oikeaan hintaan ainakin.” Tunsin pienen, kivuliaan piston rinnassani. Gil ei kertonut mitään henkilökohtaista, hän vaikutti kertovan kenen tahansa tarinaa. Hän vain tiivisti tapahtumat lyhyeksi puheeksi. Ennen Gil olisi kertonut pitkän, ehkä uuvuttavan ja liioitellunkin, yksityiskohtaisen tarinan. 

Ravistelin päätäni karkottaakseni pettymyksen ja nostin syyttävän katseeni lattiasta Giliin. “Entä… Mitä tuo oli. Tuolla kadulla? Et sä ennen ollut tuollainen”, takeltelin pala kurkussa. 

Gil huokaisi painaen päänsä käteensä. “Täällä ei pärjää pelkillä näpistyksillä. Nebuil on niin iso ja täynnä rikkaita, ettei siellä tarvinnut pakottaa toista antamaan rahaa. Shailoinkin on iso kaupunki, mutta siltikään täällä ei pärjää samalla tavalla. Eikä mulla ole enää isoa joukkoa apuani, vaikka teenkin välillä joidenkin kanssa yhteistyötä”, Gil selitteli pystymättä katsomaan minua vieläkään silmiin. Silti hän vielä vilkaisi minua synkästi, “Sitä paitsi, me ei olla enää lapsia.” 

Huuleni nousi väkisinkin irveen. Tuo ei ollut tuntemani Gil. Hän ei ollut sellainen. Hän ei koskaan olisi uhannut satuttaa ketään saadakseen haluamaansa, edes tarvitsemaansa. Ei hän ollut ennen ollut sellainen. Nyt hän tuntui kertovan tarinaa, jonka joku toinen oli hänelle kertonut. Tunsin, että hän peitteli jotain. 

Pakotin itseni sulkemaan mielestäni kaiken ikävän Gilistä. Hän oli kuitenkin ystäväni, joten aioin myös kohdella häntä niin, enkä syytellä pikkurikoksista sen jälkeen, kun olin puukottanut jo ainakin kolmesti ihmistä tikarilla, ja Mel oli tappanut jonkun. En voinut kuvitellakaan, millaisia kauheuksia Gilin oli pitänyt käydä läpi. 

Oli Gilin vuoro kysyä minulta. 

“Miten te oikein päädyitte tänne?”

“Alun alkaen vai miten me matkattiin tänne?” kysyin yrittäen vitsailla, mutten saanut ääneeni minkäänlaista naurua. 

“Tiedän jo Verisudenpiiristä. Kaikki tietävät. Mutta mä haluan kuulla, miten te pääsitte tänne asti jäämättä niille kiinni.” Minun ei tarvinnut onneksi alkaa kertomaan tarinaa siitä, miten Mel on tarujen Kulkija, sillä sen Gil tiesi jo. Olin kertonut siitä hänelle ohimennen silloin, kun hän vielä oli asunut Nebuilissa. Jäljelle jäi siis vain se, miten minä ja Mel olimme onnistuneet vaelluksessa. Oli jo ihme itsessään, että olimme päässeet edes Nebuilista ulos.

Selitin mahdollisimman lyhyesti, kuinka olimme lähteneet Nebuilista salakäytävän kautta ja taivaltaneet Nebuilista Shailoiniin. Ääneni värähti kertoessani verisusien tappaneen Haroldin ja Carimin. Halusin kertoa koko tarinan hurjia yksityiskohtiaan myöten, mutten vain jaksanut. Ei Gilkään ollut vaivautunut. 

“Tekö kävelitte koko matkan aivan kahdestaan?” Gil henkäisi vaikuttuneena. Käännyin katsomaan häntä ja nyökkäsin. “Suunnilleen.” 

“Wau”, Gil henkäisi. “Te siis kävelitte koko Arrilenin läpi?”

“Vain puolen”, muistutin Giliä nauravalla äänellä saaden hänetkin nauramaan.

“Vain.”

Hetken olimme taas ne kaksi lasta, jotka olimme ennen olleet. Sitä illuusiota kesti vain muutaman sekunnin, jos sitäkään.

Gil katsahti vaatetukseeni otsaansa rypistäen. 

“Miksi olet pukeutunut Nublerien asuun?” hän naurahti epävarmana. 

Vilkaisin olkapanssarin leijonanpäähän. “Törmättiin eilen palkkionmetsästäjään – nubleriin, ilmeisesti. Meidän serkkumme päätyi jotenkin paikalle ja hän… Tappoi sen miehen. Sain asusteet kuolleelta…” 

Gil ei tuntunut tietävän mitä sanoa. Minäkään en tiennyt mitä ajatella. Kannoin serkkuni tappaman miehen varusteita ylläni. Tavallaan se ei haitannut enää. Tavallaan mikään ei enää haitannut.

“Mitä puhuitkaan siitä, että tiedät Verisudenpiirin kanssa tapahtuneesta?” Mel kysyi keskeyttäen avuliaasti ja kiusakseen keskustelumme. Gil kääntyi häntä kohti hämmentyneenä, kuin ei olisi heti ymmärtänyt, mitä Mel sanoi. 

“Aa, niin. Siitä on ollut lehdissä ja Shaq ilmoitti teidät… Etsintäkuulutetuiksi tai jotain.”

“Mitä?” tiukkasin sydämeni hypätessä kurkkuuni. 

“Joo, no teistä ei ole kuvaa missään – toisaalta kaikkihan ovat nähneet kuvia teistä jo ennestään – ja sille, joka tuo Arrilenin prinsessat Verisudenpiirille, on luvattu kahdentuhannen kwatin palkkio. Muutamastakin syystä teitä ei ole tunnistettu”, Gil selitteli katsellen muuttuneita ulkoasujamme ja lisäsi sitten: “Vielä.” 

Mulkaisin häntä tappavasti. “Tuo ei auta,” Gil vastasi herttaisella virneellä. 

“Mikä on teidän seuraava etappinne?” hän uteli pian. 

“Ei kuulu sulle”, Mel mutisi tietäen, että aioin kertoa sen kuitenkin. 

“Dyreia. Me mennään Kailesydiin tapaamaan Dyreian kuninkaallisia. He ovat ehkä ainoita, jotka voivat auttaa”, kerroin Gilille mulkaisten pienesti Meliä. 

Gil mietti hetken. “Jos te jäätte tänne pariksi päiväksi, voin tulla mukaanne.”

“Voidaan jäädä yöksi, mutta huomenna lähdetään. Me ei voida olla kauaa paikallaan”, vastasin tekaistun rennosti. Yhtäkkiä minusta ei enää tuntunutkaan turvalliselta jäädä tänne pidemmäksi aikaa. Gil nyökkäsi, ja Mel puolestaan katsahti minuun tyytymättömänä, muttei valittanut. Soin hänelle ikävän mulkaisun. Gil siirsi katsettaan Melistä minuun ja taas Meliin kysyvänä. 

“Okei…” hän aloitti huokaisten ja kysyi yrittäen piristää tunnelmaa: “Haluaako joku teetä? Luulenpa, että keittiössä on jossakin lämmitettävä kannullinen… Kamomillaa, kai.” 

Nostin käteni laiskasti. 

“Anna vaan mullekin”, mutisi Mel

Saman tien Gilin mentyä Mel nousi sohvalle viereeni. “Nyt kysyn uudestaan: Luotatko oikeasti häneen?” Mel kysyi hiljaa. Katsahdin häneen tyrmistyneenä. Olin luullut, että tämä olisi jo käsitelty.

“Gil on ollut kaverini jo todella monta vuotta. Tietysti mä luotan häneen. Joten voitko olla hiljaa ja rauhoittua nyt kun meillä on viimein katto päämme päällä!” sähisin ehkä vähän liiankin kovaa. Kilistely keittiössä hiljeni ja Gil tuli oven suuhun katsomaan meitä. 

“Kaikki hyvin?” hän kysäisi. Kiirehdimme molemmat nyökkäämään. Gil loi meihin pitkän silmäyksen ja palasi toiseen huoneeseen.

Mel nojautui minua kohti. “Jokin vain tuntuu oudolta. Jokin hänen sanomassaan tuntuu oudolta, kuin laskelmoidulta.” En sanonut hänelle mitään. Mel oli vain väsynyt ja vainoharhainen viikkojen uuvuttavan pakenemisen jälkeen. Minä tiesin kyllä, kehen saatoin luottaa.  

Palattuaan kolmen teemukin kanssa Gil vilkaisi kuppeja ja ojensi yhden minulle ja yhden Melille. Aloin heti hörppiä teetä, jonka makeus tuntui sulattavan minut. Mel katsoi hetken varuillaan omaa teetään, mutta alkoi sitten juomaan hiljalleen. Metallinen tuoppi sai teen maistumaan ihan raudalta.

Katsoin kiinnostuneena Giliä, joka seurasi meitä kahta hetken katseellaan, katseli sitten melko laiskasti mukiaan, nuuhkaisi sitä ja alkoi juomaan vasta minun ja Melin jälkeen. Sivuutin Gilin oudon käytöksen, kun Melkään ei huomannut sitä. 

Juotuaan teensä yhdellä kulauksella, Mel risti jalkansa ja asettui näpräämään rosoisia kynsiään. Nojauduin raukeana taaksepäin teetä siemaillen. Minulla oli viimein sellainen olo, että olin turvassa.

Yhtäkkiä Mel ponnahti pystyyn horjahtaen ja haparoi oven suuntaan. 

“Pakko haukata raikasta hap…” hän kaatui lattialle kuin perunasäkki. 

Sydämeni jätti lyönnin välistä, vereni hyytyi. “Mel!” Syöksähdin jaloilleni, mutta minua alkoi pyörryttää ja näkökenttäni hämärtyi. Maailma pyörähti ympäri ja kaaduin vähän matkan päähän Melistä kehoni antaessa periksi.

“An…” Mel mumisi. 

“Kumpikaan teistä ei lähde mihinkään”, Gil sanoi hyytävän rauhallisena, laittoi mukinsa pöydälle ja asteli hitaasti luoksemme karmivan tyynenä. Katsoin häntä sanattomana. Gil polvistui pääni viereen ja pyyhkäisi silmilleni valahtaneet hiukset sivuun hellällä kädenliikkeellä. 

“Sä luotit muhun niin typerästi”, Gil sanoi hiljaa. Pystyin erottamaan hänen silmistään surua, katumusta ja tuskaa. En kuitenkaan pehmennyt sille. Hän oli pettänyt minut. Gil. Gil, jonka kanssa olin kasvanut ja joka oli ollut paras ystäväni, oli pettänyt minut. 

“Ryöstelevä, valehteleva… rotta”, yritin sähistä, mutta ääneni tuli ulos hiljaisena, voimattomana kuiskauksena. Gil vain naurahti ja laski hiuksillani olleen kätensä leukani alle. 

“Mua ei kiinnosta, mitä sä ajattelet. Raha on sua arvokkaampaa. Enhän mä ollutkaan sun kanssasi kuin vain rahasta”, Gil kuiskasi korvaani. Vereni hyytyi entistäkin kylmemmäksi.

“Hiidenkersa”, sain sylkäistyä juuri ennen kuin tipuin loputtomaan pimeyteen.