Tarinoita Gáldenista

Heräsin kovaan töytäisyyn. Avasin silmäni unisena ja kohtasin Melin, joka oli kurottautunut ylleni malttamattoman näköisenä. “Aika mennä jo. Portit avattiin juuri ja kaupunkiin menee paljon väkeä.” Nousin äkkiä istumaan ja pudottauduin alas puusta innosta kihisten.  “Mennään sitten äkkiä!”  Juoksimme aukean poikki ja livahdimme kaupunkiin pyrkivien sekaiseen jonoon. Väkeä oli niin paljon, ettei kukaan kiinnittänyt meihin huomiota. Panin merkille, että useimmilla oli tavalliset kaupunkivaatteet, mutta monilla oli myös kulkijoille tyypillisiä turkis- ja nahka-asusteita. Melin uudet vaatteet sekä minun turkisolkaviittani, palkkionmetsästäjän hieman liian isot olkapanssarit, asevyöni jolla oli kaksi veistä sekä Neilyniltä saamani puhdas viininpunainen paita saivat meidät sopimaan joukkoon paljon paremmin kuin aiemmin pitämämme repeytyneet työvaatteet. Silti sydämeni tykytti jännityksestä, kun lähestyimme portteja, joilla vartijat tarkistivat vaunuja ja tarkkailivat jalan kulkevia....

Taivas oli kerännyt pilviä aamun myötä, mutta sekään ei saanut meitä lannistumaan. Me olimme niin lähellä. Me voisimme illalla nähdä Shailoinin valot. Me voisimme jopa olla Shailoinissa illalla. Kuljin eteenpäin kehossani uutta voimaa. Mel tanssahteli edelläni hyväntuulisesti ja hyppeli vähän väliä tutkimaan muurahaiskekoja ja eläinten kaivamia koloja. Sydäntäni lämmitti nähdä hänet niin… Iloisena. Olin jo pelännyt, että matka, epätietoisuus tulevasta ja kodin menetys olisivat murtaneet hänet lopullisesti. Tämän aamun olimme tunteneet, että mikään ei voisi pysäyttää meitä.  Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Pysähdyin, kun kuulin haukahduksen. Koiran haukahduksen. Kutsuin Melin äkkiä luokseni. Hän oli jo itsekin kuullut äänen ja pysähtynyt.  Kehoni jännittyi, kun jossain lähellä rasahti oksa. Vetäisin Melin lähelleni ja nostin päätäni kuunnellakseni. Kuului uusi rasahdus. ”Kuka siellä?” huusin. Odotimme uskaltaen tuskin hengittää. Metsä oli hiljentynyt.  ”An. Mua pelottaa...