Tarinoita Gáldenista

Pensaasta aivan edestäni singahti esiin jänis. Hypähdin vaistonvaraisesti puolikkaan askeleen taakse ja syöksyin sitten äkkiä eteenpäin. Nyt tai ei koskaan . Onnekseni jänis ei ehtinyt kiihdyttämään vauhtiaan paljon. Kaaduin sen niskaan asettaen tikarin terän sen kaulaa vasten. Jäin epäröimään pienen eläimen sätkiessä otteessani kauhuissaan.  Suljin silmäni ja tein viillon. “Anteeksi”, kuiskasin puristaen jänistä rintaani vasten sen sätkimisen laantuessa. Verta valui käsilleni. Sitten eläin valahti veltoksi, ja saatoin hengähtää.  Olimme olleet poissa kotoa jo viikon matkaten aamusta iltaan, toisinaan jopa öisin. Kolme päivää sitten meidät yllättänyt sade oli saanut suurimman osan jäljellä olleesta ruuastamme pilaantumaan. Edellisen aamun jälkeen olimme olleet täysin ulkomaailman armoilla ruuankin suhteen. Emme olleet saaneet syödäksemme kuin vain valkeita hallamarjoja sekä eilen aamulla löytämämme perunakellarin varantoja. Minusta ei tuntunut hyvältä varastaa, mutta jotenkin ...

Nukuimme valtavankokoisen ikivanhan tuhkatammen suojissa lämpimissä, oikeasti ulkoilmaan tarkoitetuissa vaatteissamme, viltteihin kääriytyneinä ja vatsat täynnä raakana syötyjä juureksia. Olisi melkeinpä voinut sanoa, että minulla oli hyvä olo. Kaipuu kotiin ja aitoon mukavuuteen pyyhkivät kuitenkin luuloni tästä turvaa ja hyvää oloa esittävästä tunteesta.  Toinen päivä oli mennyt ensimmäistä paremmin saatuamme varusteet, ja pahin epätoivontunteeni oli jo päässyt haihtumaan päättäväisyyden tieltä.  Emme olleet nähneet merkkiäkään Verisudenpiiristä, mutta se vain huolestutti minua, koska en voinut tietää, missä he olivat. Enää Shaq ei voinut jäljittää minua verellä, koska kuivaa verta ei voinut käyttää loitsuun. Ei se silti tarkoittanut, etteikö meitä voitaisi jäljittää ilman magiaa.  Kuluneina kahtena päivänä olimme mutkitelleet hurjasti, mutta olimme silti edenneet niinkin kauas, ettei korkeilta vaaroiltakaan voinut nähdä merkkiäkään Nebuilista. Vain loputtomat pellot er...