LUKU 3 ⤠⤟ Metsän varjoissa

 Olimme kävelleet ikuisuuden, kun saavuimme tutulle alueelle maantien läheisyyteen. Hidastimme tahtia ja liikuimme hiiren hiljaa lähemmäs mökkiä. Tokihan minä Haroldiin luotin, mutta oli silti oltava varovainen. 

Harold oli vanhempieni läheinen ystävä, joka oli usein auttanut isääni päätöksenteossa antamalla oman näkökulmansa asioista. Vaikkemme minä ja Mel olleetkaan hänen kanssaan järin läheisiä, oli hän ollut juuri se, joka oli opettanut meille tehokkaita taistelu- ja itsepuolustusliikkeitä sekä aseiden käsittelyä ja hiipimisen saloja. Jälkikäteen ajateltuna hänen ja vanhempiemme oli täytynyt tietää, että me joutuisimme jossain vaiheessa matkalle, koska meille oli opetettu sellaisia taitoja. 

Emme kuitenkaan olleet nähneet Haroldia vuoteen, ja hänen käyntinsä linnassa olivat olleet harvinaisia viime vuosina ennen sitä, koska Verisudenpiiri oli alkanut ahdistella häntä läheisestä suhteestaan kuninkaallisiin, Kulkijan vanhempiin. 

Sihahdin Melille käskyn pysyä takanani, kun kuljimme hiljaa kohti Haroldin mökkiä, jonka tummat hirsiseinät erottuivat jo puiden lomasta. 

“Mitä me tehdään, kun päästään Haroldin luo?” Mel kysyi väsyneellä, heiveröisellä äänellä. 

“Hiljaa!” sihahdin ja vilkaisin sitten Melin suuntaan. “En tiedä.” 

“Tuleekohan hän mukaamme?” mietti Mel tällä kertaa niin hiljaa kuin pystyi. 

“Varmaan. Joka tapauksessa hän auttaa meitä keksimään, miten me autetaan äitiä ja isää”, vastasin toivoen olevani oikeassa. Tai siis… Täytyihän hänen tulla mukaan. Minä osasin ehkä suunnistaa ja kulkea metsässä, mutta en millään osaisi selviytyä vaeltajien tavoin viikkoja maastossa. 

“Entä-”

“Nyt hiljaa. Me ei tiedetä, onko täällä joku etsimässä meitä”, komensin melko tyynenä. Mel ei enää kysellyt. 

Haroldin mökin pihamaan laidassa pysähdyimme kuulostelemaan ympäristöä kaiken varalle. Tiesin, miten saaliseläimillä oli tapana tarkkailla niityn laitaan päästessään, oliko avomaalla peto vaanimassa. Minusta tuntui juuri samalta pinnistellessäni inehman tylsiä aistejani erottaakseni mahdolliset poikkeamat metsän rauhassa. Mutta enhän minä edes tiennyt, mitä sellaiset poikkeamat olisivat. 

Todettuani, että olisi tarpeeksi turvallista liikkua, kutsuin tiiviisti kannoillani pysyttelevän Melin liikkeelle ja kuljin hänen kanssaan pihamaan poikki mökin punaiselle, höyläämättömälle puuovelle, jonka vierellä verannan katosta riippui nippu jäniksiä. 

Koputin viipymättä, mutta vastausta ei kuulunut. Kukaan ei tullut avaamaan. Koputin uudelleen ja odotin, vaihdoin katseita Melin kanssa. 

“Ehkä hän on metsällä”, mietin vilkaisten ympärilleni. “Ei häntä haittaisi, jos me odotetaan sisällä”, tuumin sitten ja kokeilin kahvaa. Ovi ei ollut lukossa. 

Avatessani oven, tajusin yhtäkkiä, että metsä tuntui kovin synkältä. Kuin jokainen puu olisi kallistunut meitä kohti ja peittänyt kirkkaan taivaan yllämme. Maailma tuntui yhtäkkiä entistäkin uhkaavammalta. 

Vaikka vaistoni kertoi, että olimme vaarassa, avasin oven kokonaan ja astuin eteiseen huikaten varovaisen tervehdyksen, josko Harold olisi sittenkin mökissään. 

En kuitenkaan ehtinyt kuin vain kurkata mökin tupaan, kun kirkaisu pakeni kurkustani ja käännyin ympäri tönien Melin ulos hokien: “Juokse”, uudelleen ja uudelleen. 

Harold oli ollut mökissään. Keskellä tupansa lattiaa, kurkku auki viillettynä, riippuen elottomana verisuden otteessa. Kauhu oli pinttynyt hänen kasvoilleen.

Harold oli kuollut. 

Se mies, johon perheeni oli luottanut niin, että oli halunnut meidän menevän hänen luokseen turvaan, oli kuollut. 

Mökissä oli ollut useampi verisusi, jotka olivat vain odottaneet meitä. Nyt he olivat kannoillamme juoksemassa tiheässä, lehtien ja neulasten varjostamassa metsässä. 

Loikimme kaatuneiden puiden ja maahan tippuneiden oksien yli ja varvikkojen poikki niin nopeasti kuin jalkamme vain sallivat. Puristin tikaria kädessäni kuin ajatellen, että se voisi vain tippua itsekseen minä hetkenä hyvänsä. Se saattaa pelastaa henkenne, vanhempani olivat sanoneet, ja siinä he olivat oikeassa. Meille oli annettu yksi ase, josta meidän oli pidettävä kiinni. 

Pelko oli silmitöntä. Olin luullut peloksi sitä, kun olin vähällä pudota linnan katolta kiipeillessäni tai kun jouduin isäni raivon kohteeksi, mutta nyt tiesin olleeni väärässä. Tämä oli todellista pelkoa. Taisteleminen elämästä ja kuolemasta tai jostain vielä pahemmasta. 

He olivat tappaneet Haroldin. He olivat tappaneet Nebuilin linnan väkeä, Carimin. Kuinka monta he olisivat valmiit tappamaan saadakseen Melin? 

Kun olimme uupuneita juoksemiseen ja hengittäminen oli käynyt raskaaksi, emme enää tienneet, olivatko he yhä perässämme. Niinpä me vain jatkoimme, kunnes Mel kaatui, eikä jaksanut enää nousta. Jarrutin jalat lipsuen metsämaalla ja palasin hänen luokseen. Olin aikeissa pakottaa hänet jälleen juoksemaan, kun tajusin, ettei mistään kuulunut enää askeleita.

Olimmeko me todella päässeet pakoon?

“Kaikki hyvin?” sain hengästymiseltäni kysyttyä. Mel vain nyökytteli noustessaan täristen istumaan. 

“Mitä oikein tapahtui? Missä Harold on?” hän kyseli hakien vielä henkeään. Mökin näky välähti silmieni takana saaden minut sulkemaan ne hetkeksi. 

“Harold on kuollut. Verisudet tappoivat hänet”, pakotin itseni kuiskaamaan. Kauhu ja suru Melin katseessa kertoivat tilanteen epätoivosta. Olimme omillamme. Niin kauan kuin vanhempamme eivät lähtisi etsimään meitä, olisimme omillamme. 

“M-meidän on jatkettava”, huokaisin viimein nousten uupuneille jaloilleni, jotka olivat kantaneet enää vain adrenaliinin voimasta. 

Mel ei ehtinyt kuin nousta seisomaan, kun hän havahtui nostaen päänsä pystyyn. 

”Kuuletko tuon?” hänen äänensä värisi. Pelon väreet kulkivat kehoni läpi kuulostellessani ympäristöä, joka oli hetken aikaa tuntunut jälleen jopa luotettavalta. 

Erotin tuulen huminan ja lintujen viserryksen yli villisuden ulvontaa. 

Ei. Se ei ollut ulvontaa. 

Tuulen huminaan sekoittui nimittäin matala vihellys, jota emme ehtineet jäädä tutkimaan enempää. Kuului narahdus, jonka tunnistin heti.

”Maahan!” kirkaisin heti saatuani ääneni hallintaani ja heittäydyin Meliä päin juuri ennen kuin nuoli kiiti ilman halki siitä kohdin, jossa olimme juuri seisseet. Kauhu kaiversi sisuksiani, mutten saanut panikoida, sillä se johtaisi kuolemaan.

Kompuroin jaloilleni nopeammin kuin muistin ikinä liikkuneeni ja vedin Melin mukaani. Väsymyksestä ei ollut enää tietoakaan. 

Toinen nuoli lensi aivan kasvojeni edestä. Sen sulat miltei hipoivat nenänpäätäni. Seurasin katseellani nuolen lentoa, kunnes se upposi syvälle läheisen männyn runkoon. Pinkaisin juoksuun. 

Puristin Melin kättä tiukasti anellen hengiltä. Antakaa meidän selvitä hengissä! 

Häpeällinen pisto viilsi sydäntäni. Meidän. Vain Melin pitäisi olla se, joka selviää. Minun kuului vain suojella häntä.

Kuulin Melin askelten lisäksi toisetkin askeleet perässäni. Heitä oli ollut mökillä ainakin kolme, mutta vain yksi oli jäänyt kannoillemme. Mutta sekään ei auttanut tarpeeksi. Yksikin verisusi riittäisi surmaamaan minut ja viemään Melin mukanaan johtajalleen. 

Yhtäkkiä Mel takanani kirkaisi ja hänen kätensä lipesi otteestani, jonka olin kuvitellut olevan tarpeeksi tiukka. Kiepsahdin lainkaan harkitsematta ympäri. 

Mies sisäpuoleltaan verenpunaisessa viitassa piteli Meliä tiukasti itseään vasten, veitsi tämän kurkulla. Saatoin nähdä, miten Mel pidätti itkua kauhusta vääntyneiden kasvojensa alla. Hän ei uskaltanut edes sanoa mitään, vaan seisoi kuuliaisesti aloillaan, ääntäkään päästämättä. 

Hetken minäkin vain seisoin paikoillani uupumuksesta horjahdellen. En tiennyt, mitä voisin tehdä. Verisusi ei tappaisi Meliä, mutta mikään ei estänyt häntä haavoittamasta tätä. Ja jos minä en tekisi mitään, mikään ei estäisi häntä viemästä Meliä johtajalleen. 

Yritin käydä läpi Haroldin opettamia asioita taistelemisesta, mutta en saanut päätäni selkiytymään. Tiesin kuitenkin yhden asian: Mel tarvitsi minua. 

Oli vain hyökättävä. 

Syöksyin kohti verisutta. Tartuin lujasti miehen veistä pitävään käteen ennen kuin hän ehti reagoida kunnolla. Hän yritti huitaista minua veitsellä ja heivasi Melin sivummalle. Heilautin itseni hänen ohitseen samalla, kun väänsin väkisin terän poispäin itsestäni yrittäen vääntää veitsen miehen otteesta. Verisusi ärähti kirosanan ja huitaisi minua vapaalla kädellään osumatta pahasti. Otteesta vapautunut Mel rojahti polvilleen ja ryömi sitten kauemmas huohottaen sekä helpotuksesta että kauhusta. Minulla oli niin paljon vauhtia verisuden käsivartta riuhtaistessani, että kuulin rusahduksen, kun lensin metsämaalle. Pyörähdin kierroksen ja toisenkin ympäri ennen kuin pääsin räpiköimään uupuneille jaloilleni.

Mies huusi tuskasta pidellen käsivarttaan. Värähdin itsekin nähdessäni, että se oli kääntynyt olkapään kohdalta asentoon, jossa sen ei kuuluisi olla. Astuin kauemmas henkeä haukkoen. Ensimmäinen taisteluni, ja olin voittanut - tai ainakin päässyt niskan päälle. Intoni haihtui lähes heti otettuani askeleen sivulle, kun tunsin olkapäässäni viiltävän kivun, jollaista en ollut ennen tuntenut.

Verisusi astui kauemmas ja painoi veren tahraaman pitkäteräisen veitsensä takaisin tuppeen. Vedin terävästi henkeä ja painoin käteni tiukasti haavalle katsoen epäuskoisena järjettömän nopeasti hyökännyttä sotilasta. Jos en olisi liikahtanut oikealla hetkellä, hän olisi voinut viiltää kurkkuni auki!

”Luovutatko jo?” mies murisi ja astui askeleen lähemmäs minua. Hän pyöräytti kätensä paikoilleen irvistäen, jolloin kuulin, kuinka luu korjasi itsensä rasahdellen. Peräännyin pelottavan tietoisena siitä, että verta pursusi sormieni välistä. Vilkaisin sivussa olevaa Meliä, joka perääntyi kauhuissaan. Olisipa hän vain juossut. 

Yhtäkkiä entistä kovempi kipu viilsi haavaani. Silmäni laajenivat pelosta ja ihmetyksestä ja suustani karkasi parkaisu. Verisusi jännitti sormiaan hitaasti katsoen minua kylmäävästi. Katsoin häntä takaisin kauhuissani. 

Rojahdin polvilleni huutaen tuskasta Melin seuratessa sivusta avuttomana. 

Kipu poltti haavaani ja tuntui syövän ihoani, lihaani, luutani. En uskaltanut liikauttaakaan kättäni. 

Kun olin lopettanut huutamisen ja jaksoin enää vain haukkoa henkeä, mies laski kätensä tuhahtaen ja jätti minut lojumaan uupuneena ja liikkumattomana maahan. Lämmin veri virtasi haavasta värjäten vaatteeni ja maan punaiseksi. En ollut koskaan ennen nähnyt minusta tulevan niin paljon verta. 

”Tulehan mukaani, niin minun ei tarvitse satuttaa siskoasi enempää, tai sinua”, verisusi maanitteli Meliä kuin olisi puhunut pienelle lapselle. Mel oli kuitenkin sentään sen verran viisas, ettei se uponnut häneen. Sen tajuttuaan verisuden ilme muuttui hyytäväksi. 

”Selvä.” 

Hän laittoi kätensä viittansa taskuun ja veti sen esiin kämmenellään tummaa jauhetta. Tiesin, että meghat tekivät sellaisella voimakkaita taikoja tai taikoja, joihin heidän synnynnäiset kykynsä eivät pystyneet. 

Yritin punnertaa itseni pystyyn. Keskitin kaiken energiani siihen. Älä anna tämän mennä hukkaan, Carimin sanat kaikuivat mielessäni. 

Hän aloitti lausumaan sanoja, mutta ennen kuin hän ehti lopettaa, syöksähdin häntä kohti ja iskin tyystin unohtamani mustan tikarin hänen kädestään läpi. Repäisin terän irti irvistäen inhosta, kun näin veren pulppuavan miehen kädestä. Sysimusta pöly leijaili maahan sotkeutuen vereen ja miehen kasvot vääntyivät tuskasta. Pystyin näkemään haavan reunojen yrittävän kuroutua yhteen todistaen arvaukseni siitä, että hän olisi dichare, parantajamegha, mutta vamma oli liian vakava korjaantumaan. 

Ajatuskin tikarin käyttämisestä elävän olennon, toisen ihmisen, haavoittamiseen kuvotti minua. Silti pakotin itseni puristamaan sitä tärisevässä kädessäni ja hyökkäämään uudestaan. 

Sivaltaessani häntä rintaan tikarilla, hänen jalkansa pettivät ja hän kaatui maahan, jolloin minulle jäi enää vain haasteeksi pitää hänet siinä. Emme voisi juosta ennen kuin olisi selvää, ettei hän lähtisi peräämme. Kumartuneena hänen ylleen, veritahroja likaantuneilla vaatteillani, olin aikeissa antaa uuden, kenties viimeisen iskun, mutta siihen ei jäänytkään aikaa. Tunsin kovat saappaankärjet vatsaani vasten ja kädet olkapäilläni, minkä jälkeen maailma pyörähti ympäri, tikari lensi kädestäni ja tajusin olevani nyt itse alakynnessä selkä metsämaata vasten. Dichare nosti toisen kätensä ilmaan kasvojeni yläpuolelle. ”Kerjäsit tätä”, hän murisi ja alkoi lausumaan loitsua niin nopeasti, ettei yhdestäkään sanasta saanut selvää. 

Suljin silmäni purren hammasta. Tässäkö tämä nyt oli? Loppuiko elämäni näin nopeasti? Kuinka olin saattanut pettää Carimin ja vanhempamme näin nopeasti?

Minusta tuntui kuin ilma olisi vedetty keuhkoistani. Kurkkuani kuristi. En saanut henkeä, vaikka kuinka yritin. 

Yhtäkkiä dichare jähmettyi paikoilleen, ja räväytin silmäni auki. Lämmintä verta roiskahti kasvoilleni, kun hän kaatui sivulle elottomana. Kykyni hengittää palasi samassa hetkessä, ja aloin haukkomaan henkeä koskettaen kaulaani järkyttyneenä. Olisin voinut kuolla. 

Mel katsoi verisuden elotonta ruumista kauhistuneena perääntyen askeleen ja tikari putosi hänen otteestaan. Pyyhin verta kasvoiltani itsekin yllättyneenä ja järkyttyneenä – ja halusin oksentaa. Niinpä käännyin kyljelleni ja tyhjensin vatsani maahan. 

Kaikki tämä sai minut voimaan pahoin. Toivoin niin kovin tottuvani siihen. En halunnut unohtaa tapahtumia, mutta halusin, etteivät ne enää tuntuneet toinen toistaan kauheammilta. En halunnut unohtaa, mitä tänään oli tapahtunut, koska silloin kaikki kuolemat ja haavoittuneet menettäisivät merkityksensä. Carim oli kuollut pelastaessaan meidät, Harold oli kuollut, koska verisudet olivat tienneet meidän menevän hänen luokseen, Mel oli joutunut tappamaan meitä uhanneen verisuden ja vanhempamme olivat jossakin vaarassa, kenties yhä kamppailemassa Verisudenpiiriä vastaan. 

Äiti oli aina sanonut, että vaikka mitä elämä toisi tullessaan, pahoja tapahtumia ja tekoja ei saisi unohtaa. Ne antavat kaikelle ja kaikille merkityksen. Kenenkään kuolema ei saa olla turha, koska sitten kukaan ei muista, minkä vuoksi hän kuoli. 

Kun sain itseni nostettua viimein taas istumaan, mielessäni oli vain yksi ajatus: Harold oli kuollut, joten me olimme aivan yksin. En tiennyt, mitä me voisimme tehdä seuraavaksi. En minä saisi vietyä meitä Shailoiniin saatika Kailesydiin saakka. En ilman Haroldia. 

Vihdoin purskahdin itkuun. 

“En mä pysty tähän”, sopersin. Mel tuijotti vaiti veren tahraamia käsiään. “Kuinka meidän pitäisi selvitä omillamme? He tappoivat Haroldin, henkien tähden!” haukoin henkeä haudaten sormeni hiuksiini. Harold olisi tiennyt, kuinka selviytyä maailmalla. Hän olisi osannut kaiken ja opettanut sen meillekin. Emmehän me tienneet mitään matkaamisesta, edes tavallisten ihmisten keskellä elämisestä. Meidät oli kasvatettu melkeinpä neljän seinän sisällä. Me olimme vain prinsessoja. 

Pysähdyin katsomaan peukaloni arpea. Gil. Gil oli opettanut minulle kaiken tietämänsä selviytymisestä. Hän ei ollut koskaan nähnyt minua vain prinsessana. Hän oli uskonut minuun. Jos hän olisi ollut täällä, hän olisi patistanut minut liikkeelle ja käskenyt jatkaa vaikka se sieluni vaatisi. 

Suljin silmäni. Viimeiset kyyneleet tipahtivat poskilleni. Vedin syvään henkeä ja keräsin itseni. Vaikka se sieluni vaatisi 

Mietin Carimia, joka oli antanut henkensä. En anna sen mennä hukkaan. En anna kenenkään kuoleman mennä hukkaan.

Nousin jaloilleni ja tartuin Melin olkapäihin. 

“Mehän päästään Kailesydiin, kuuletko? Me ei ehkä tiedetä, mitä meidän pitää tehdä, mutta me voidaan keksiä keinot, löytää tiemme”, lausuin. Mel katsoi silmiini epävarmana, mutta nyökkäsi sitten. 

Ja niin me jatkoimme, vaiti ja epätietoisina siitä, oliko joku perässämme juuri nytkin. Veriset vaatteemme muistuttivat meitä joka askeleella siitä, kuinka lähellä kuolemaa olimme olleet ja mitä Melin oli tehtävä pelastaakseen minut.